Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Helsingissä asuu melun romantisoijia – britit tietävät, ettei lisämelussa ole mitään hienoa

Melusaasteen välttely on yksi kaupunkielämisen suurista haasteista, kirjoittaa Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä.

Sunnuntai
 
Annamari Sipilä Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja.

Brittiläisellä ystävälläni oli meluongelma naapurinsa kanssa. Naapurin 19-vuotias opiskelijapoika oli hankkinut sähkökitaran ja harjoitteli päivät läpeensä ikkunat selkosen selällään. Poika halusi nykyajan Jimi Hendrixiksi, mutta sillä välin meteli ajoi naapuruston hulluksi, kuuroutti pikkulapset, kellastutti ruohon ja tappoi lemmikkieläimistä ja isovanhemmista herkimmät.

Mitä tekikään kypsässä keski-iässä oleva ystäväni? Hän kutsui pojan kotiinsa oluelle. Ilta-auringon kullatessa London Priden kaksikko pui rokin historiaa 1960-luvulta nykypäivään. He vertailivat suosikkibändejään ja keikkakokemuksiaan ja korkkasivat toiset oluet. Poika sai poltella tupakoitaan. Kun parin tunnin rupattelun jälkeen koitti hyvästien hetki, pyysi ystäväni poikaa pitämään jatkossa ikkunat kiinni ja kotiharjoittelut minimissä. Viesti meni perille. Naapurusto hiljeni ja ruoho virkosi. Lapset ja koirat päästettiin taas pihalle ilman kuulosuojaimia.

Itse olisin tuskin pystynyt toimimaan yhtä hienovaraisesti ja tehokkaasti. Olisin kiihdyttänyt itseni raivoon, tunkeutunut naapuritaloon suomenkielisiä solvauksia päästellen ja riistänyt kitaran väkivalloin pojan käsistä.

Olisin ottanut Hendrixistä mallia ja hakannut kitaraa lattiaan, kunnes se olisi hajonnut tuhannen päreiksi. Olisin huutanut pojalle, että jos nyt ei lopu niin... (parempi lopettaa tähän ennen kuin saan sydänkohtauksen pelkästä ajatuksesta).

Melusaasteen välttely on yksi kaupunkielämisen suurista haasteista. Tarvitaan vain yksi möykkämaija tai -matti tuhoamaan naapuruston rauha. Etenkin Helsingissä asuu kuitenkin myös melun romantisoijia, joiden mukaan juuri meteli tekee kaupungista kaupungin. Heidän mielestään on hienoa, että ikkunalasit helisevät – ainakin jos kyseessä ovat jonkun muun ikkunalasit.

Britanniassa oppii laittamaan sordiinon päälle. Melua on niin paljon, että lisämelussa ei ole mitään hienoa. En väsy koskaan kuuntelemaan brittiäitejä, jotka kipakasti hiljentävät julkisella paikalla elämöivät lapsensa. Ssshhhhhh! Siinäpä vasta kaunis luontoääni, urbaaniympäristön ehkä soinnukkain.

Julkisessa liikenteessä meluongelma on noussut uudelle volyymitasolle. Ennen riitti, kun vältteli Applen vuotavista nappikuulokkeista ympäristöään piinaavia popittajia. Nyt entistä useampi ei välitä enää edes käyttää kuulokkeita.

Kun kännykästä voi kerran katsoa ja kuunnella jalkapallo-ottelut, uutislähetykset ja hupivideot, niin näin myös tehdään, olivatpa kuulokkeet sattuneet mukaan tai eivät. Syvenny siinä sitten ajatuksiisi, kun vieressä Manchester City on tehnyt juuri maalin. (Yhtä asiaa jaksan ihmetellä: Miksi kukaan ei koskaan myllytä cembalomusiikkia täydellä teholla julkisella paikalla? Onko kaikilla cembalomusiikin ystävillä hyvälaatuiset kuulokkeet?)

Metelin ei pidä silti antaa viedä mielenrauhaa. Rupean kulkemaan kylmälaukun kanssa, ja jos viereeni istuu kännykkäänsä huudattava tyyppi, tarjoan hänelle oluen ja viritän keskustelun jalkapallosta. Lopuksi totean, että aidolle jalkapallonystävälle pelikokemus on aina niin intiimi, että itse en ainakaan tohtisi jakaa sitä kenen tahansa kanssamatkustajan kanssa. Mitäpä en tekisi paremman ja hiljaisemman maailman puolesta.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat