Sunnuntai

Valikko

24-vuotias suomalainen halusi kiertää kauhean Kap Hornin perinteisellä purjelaivalla – aluksi se oli liiankin helppoa

400 vuotta sitten löytöretkeilijät onnistuivat kiertämään Etelä-Amerikan myrskyisän eteläkärjen. Myös Eemeli Surakka halusi oikeaksi merimieheksi ja pestautui viime syksynä purjelaivaan Hollannissa.

Vuonna 1615 Hollannissa eletään kultaisen vuosisadan alkua. Kukoistavaa maustekauppaa pitää hallussaan Hollannin Itä-Intian kauppakomppania, historian ensimmäinen superyhtiö. Sillä on muun muassa oikeus painaa rahaa, käydä oikeutta ja julistaa sotia.

Yhtiöllä on lisäksi yksinoikeus kahteen tunnettuun Aasiaan vievään merireittiin. Toinen niistä kulkee Atlantin poikki Etelä-Amerikkaan ja mantereen eteläkärjen halkaisevan Magalhãesinsalmen kautta Tyynellemerelle. Toinen reitti kiertää Afrikan. Näitä pitkin laivataan Euroopan markkinoille kaukaisilta Jaavan ja Molukien saarilta pippuria, muskottia, neilikkaa ja muita mausteita. Ne tuottavat kauppakomppanialle huikeita voittoja.

Epäreilu monopoli ei miellytä kaikkia. Amsterdamilaiskauppias Isaac Le Mairen johdolla joukko liikemiehiä varustaa salassa kahta laivaa. Määränpäätä ei kerrota, mutta miehistöt valitaan Hollannin nuorten merimiesten parhaimmistosta.

Suurempi alus on nimeltään Eendracht, ja sen kapteeni on kokenut Willem Schouten. Pienempää Hoorn-alusta komentaa Jacob Le Maire, isänsä Isaac Le Mairen edustaja tulevalla matkalla.

Miehistö varustetaan kylmään ilmastoon sopivin vaattein. Ruumat ahdetaan täyteen muonaa; mukaan nähdään lastattavan muun muassa viisi suurta Edam-juustokiekkoa.

Kesäkuun 14. päivänä vuonna 1615 Hoorn ja Eendracht lähtevät matkaan Hoornin kaupungista Amsterdamin koillispuolelta.

Neljä sataa vuotta myöhemmin värjöttelen kolmimastoparkki Europan keulakannella tähystysvuorossa.

Kansimiehet kiskovat 30 metrin korkeudessa lepattavaa purjetta kiinni raakapuuhunsa. Australialainen merimies Matt kiipeää köysitikkaita mastoon käärimään purjetta tiukaksi kääröksi, jotta se ei vahingoittuisi tuulen riepoteltavana.

Yön aikana on noussut navakka ja kylmä koillistuuli, ja purjehdimme myötäisessä kohti lounasta. Ihailen itäistä horisonttia, missä pilviverhon raoista murtautuu läpi aamun ensisäteitä. Ne leikkivät harmaana vellovan Etelä-Atlantin aalloilla. Taivaan ja meren erottavaa tasaista viivaa ei katkaise yksikään saari, laiva tai vuoren huippu.

Kolmessa kuukaudessa Europa on purjehtinut yli 8 000 merimailia eli noin 15 000 kilometriä Hollannista Patagonian rannikolle Argentiinan edustalle. Matka on yhtä pitkä kuin Helsingin ja Sydneyn välinen etäisyys. Lentäen se kestäisi 23 tuntia.

Tavoitteena on kiertää Kap Horn, Etelä-Amerikan eteläkärki. Ensimmäisinä sen kiersivät vuonna 1616 juuri hollantilaiset Schouten ja Le Maire. Siksi se nimettiinkin Hoornin kaupungin mukaan. Sieltä retkikunta oli lähtenyt matkaan, ja se oli myös Schoutenin syntymäkaupunki.

Samalla he kävivät kauempana etelässä kuin yksikään ihminen ennen heitä. Myöhemmin Kap Hornista muodostui tärkeä kauppareitti, jota pitkin tavara virtasi Aasiasta ja Australiasta Eurooppaan.

Vuosisatojen ajan merenkulkijoiden ja Kap Hornin välillä vallitsi romanttinen mutta synkeä suhde, sillä Kap Hornin kiertävä reitti kulkee maailman myrskyisimpien merialueiden kautta.

Etelämannerta kiertää lännestä itään kulkeva loputon ilmavirtaus. Mukanaan se työntää Antarktista ympäröiviä vesimassoja synnyttäen maailman voimakkaimman kylmän merivirran. Etelä-Amerikan kohdalla Andien vuoristo ohjaa tuulen kohti etelää, missä se puristuu läpi Kap Hornin ja Antarktiksen välisestä Drakensalmesta. Talvisin tuuli puhaltaa Kap Hornin eteläpuolella usein 20 metriä sekunnissa.

Menneinä vuosisatoina maailman satamakapakoissa merimiehet kerskuivat ”vanhalla kunnon sarvella”. Joka sen oli kiertänyt, oli oikea merimies. Mieluiten matka oli tehty vielä vaikeampaan suuntaan eli idästä länteen, tuulta vastaan.

Tähystysvuoron jälkeen menen aluksen keskellä sijaitsevaan kansihyttiin ja lorautan kuppiini höyryävää teetä. Myös muut vahtini jäsenet kömpivät sisään ja kuoriutuvat purjehdustakeistaan. Kun viimeinen on astunut hyttiin, vahtijohtajamme Kees suorittaa nopeasti päänlaskun. Ketään ei ole ainakaan vielä menetetty mereen. Saan luvan laskeutua kannen alle.

Europan miehistö on jaettu Hollannin lipun mukaan kolmeen ryhmään: punaiseen, siniseen ja valkoiseen. Vahdit vastaavat vuorotellen välttämättömistä tehtävistä kuten purjeiden käsittelystä ja aluksen ohjaamisesta. Esimiehinä ovat laivalla työskentelevät ammattipurjehtijat, jotka samalla opettavat meille vapaaehtoisille perinteisen purjelaivan käsittelemistä.

Aluksen kymmeniä purjeita käsitellään mastoihin kohoavien köysien avulla, joita on yli kolmesataa. Niiden tunteminen on tärkeää, sillä väärään aikaan vapautettu köysi vaarantaa kaikkien turvallisuuden.

Tyynessä säässä huoltotöitä riittää, sillä alus on 104 vuotta vanha ja 56 metriä pitkä. Samalla miehistö opettelee tekemään solmuja, punomaan köyttä ja hoitamaan muita laivan arkisia askareita.

Miehistön hyttiin astuessani korviini kantautuu keskuslämmityksen tasainen kehräys. Seinustoja kiertävät varustekaapit ja kerrossängyt. Tilaa on varattu neljälle hengelle, mutta punkista kaksi on nyt tyhjillään. Niissä maanneet miehistön jäsenet evakuoitiin kymmenen päivää aikaisemmin Argentiinan rannikolle. Toiselta olit murtunut kansitöissä jalka, toinen oli saanut käsivamman. Viivytys maksoi aikataulustamme useita päiviä. Kapteeni Klaas Gaastra ei kuitenkaan ota miehistön terveyden suhteen riskejä.

Entisajan kauppalaivoilla seilanneista merimiehistä ei pidetty yhtä hyvää huolta. Kapteenille tärkeämpää oli saapua kohdesatamaan ajoissa. Rahti oli saatava ruumaan ennen kilpailijoita, sillä viimeisinä saapuvat alukset jäivät usein nuolemaan näppejään.

Nopeus oli tärkeää erityisesti laivoille, jotka hakivat Australiasta viljaa. Hitaimmat saattoivat joutua odottamaan uuden sadon kypsymistä kuukausia.

Viljalaivojen paluumatkan kesto Kap Hornin kautta länteen oli suosittu vedonlyönnin aihe. Alusten ja kapteenien kyvyt tunnettiin tarkkaan. Satamakaupungin kaduilla ohikulkija saattoi kuulla vanhojen ukkojen kinastelevan suosikeistaan. Alle sadan päivän matkaa Australiasta Eurooppaan pidettiin hyvänä suorituksena.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa tärkein Etelä-Amerikan tuote oli salpietari eli natriumnitraatti, jota louhittiin etenkin Atacaman autiomaasta Chilestä. Euroopassa sitä käytettiin rauhan aikaan peltojen lannoitteena, poliittisen tilanteen kuumentuessa salpietarista tehtiin ruutia.

Salpietarikauppa oli Etelä-Amerikan valtioille niin kannattavaa, että Chile, Bolivia ja Peru kävivät esiintymien herruudesta 1800-luvun lopulla viisivuotisen sodan. Voittajaksi selviytynyt Chile kuuluu yhä latinalaisen Amerikan vauraimpiin valtioihin.

Kap Hornin vesille purjehtivan tavallisen merimiehen kannalta ei ollut suurta merkitystä, oliko lastina salpietaria, vehnää, jaavalaista teetä tai suomalaista sahatavaraa. Kuolemaan johtaneet työtapaturmat olivat yleisiä, sairaudet ja paleltumat toistuva riesa. Siitä pitivät huolen jäätävä tuuli ja Drakensalmen kesälläkin neliasteinen vesi.

Mastossa keikutun vahtivuoron jälkeen kohmeisia raajoja lämmiteltiin liesien hehkussa. Kovan merenkäynnin aikana nukkumaan käytiin märissä vaatteissa. Kannelle kutsuva kello saattaisi soida hetkenä minä hyvänsä, ja silloin oli kiire.

Palkka oli vaatimaton. Vuonna 1906 brittilipun alla seilanneen kansimiehen kuukausiansio oli kolme puntaa, nykyrahassa alle 400 euroa. Työsuhde-etuihin kuului yksipuolinen ja yleensä riittämätön ravinto. Saappaat, öljykangastakki ja muut työvarusteet oli maksettava itse.

Hautaudun kuivaan ja lämpimään punkkaani, ja kuuntelen Europan teräsrungon toiselta puolen kantautuvaa meren huminaa. Unta ei tarvitse odotella kauan.

Itäpuolellemme jäävät tulevina päivinä Falklandin saaret. Argentiinan viranomaiset ovat vaatineet kapteenilta sitoumuksen, ettei Europa pysähdy siellä matkallaan. Kysymys saarten omistuksesta aiheuttaa Britannian ja Argentiinan välillä edelleen kitkaa.

Olemme ylittäneet eteläisen pallonpuoliskon 50. leveyspiirin. Tätä merialuetta merimiehet kutsuivat aikoinaan nimellä furious fifties, raivoisat viisikymppiset. Lempinimi viittaa maapallon eteläpuoliskolla puhaltaviin hurjiin tuuliin ja Antarktista loputtomana kehänä kiertäviin matalapaineisiin. Ainoa este myrskyjen reitillä on näillä leveysasteilla Patagonian niemimaa. Kap Horn sijaitsee sen eteläkärjessä.

Maata on huomattavasti vähemmän kuin planeetan pohjoispuoliskolla, missä 50. leveysasteella sijaitsevat Bryssel ja Jyrki Kataisen toimisto.

Merellä vuorokaudenajat ja viikonpäivät menettävät merkityksensä. Tuntien virtaa mitataan ruoka-ajoissa ja vahtivuoroissa. Puolen päivän aikaan vahdit kokoontuvat vuorotellen lounaalle kannen alla sijaitsevaan messiin.

Päivästä päivään tarjolla on keittoa eri muodoissaan. Tänään seassa on papuja ja lihanpalasia. Kuuntelen sivukorvalla englantilaisen Chrisin tarinointia maailman­ympäripurjehduksesta.

”Kokkia ei ollut, vaan jokainen miehistön jäsen laittoi vuorollaan sapuskaa”, Chris muistelee soppaa kitaansa lappaen.

”Aina oli riisiä. Aina. Rice – surprise!

Vilkaisen nurkkaan katetun ruokapöydän antimia: mehua, maitoa, kahta erilaista leipää, juustoa ja kinkkua. Tarjolla on jopa edelliseltä päivälliseltä ylijäänyttä pastaa suuressa astiassa.

Lusikoin mukisematta kulhoni tyhjäksi.

Vuonna 1616 tammikuun 23. päivän iltana Schouten ja Le Maire ihailevat Eendrachtin kannelta horisontin taakse vajoavaa aurinkoa. Aikaisemmin päivällä he ovat laskeneet sijainnikseen noin 54,4 astetta eteläistä leveyttä.

Taivasta peittävä pilviharso on kuitenkin tehnyt sekstantin käytön ja tarkan sijainnin määrittämisen vaikeaksi. He ovat jo lähellä Etelä-Amerikan kärkeä, mutta sitä he eivät tiedä. Kukaan ei ole koskaan purjehtinut tänne asti.

Muutamaa viikkoa aiemmin retkikuntaa on kohdannut ensimmäinen katastrofi. Pienempi Hoorn-alus on tuhoutunut tulipalossa Patagonian rannikolla. Miehistö on kuitenkin pelastunut, ja se on liitetty Eendrachtin vahvuuteen.

Hämärtyvän illan rikkoo Eendrachtin tähystäjän huuto.

”Maata näkyvissä!”

Yö ehtii kuitenkin laskeutua ennen kuin tarkempia havaintoja ehditään tehdä. Karien ja matalikkojen pelossa kapteenit päättävät vähentää purjeita. Pimeiksi tunneiksi määrätään kaksinkertainen tähystys. Luotinuorilla mitataan veden syvyyttä tasaisin väliajoin.

Seuraavana päivänä Schouten ja Le Maire havaitsevat merestä nousevan maata laivan edessä sekä lounaan että kaakon suunnalla. Kahden rannikon välissä avautuu etelään johtava salmi, johon Eendracht varovaisesti purjehtii.

Reitin itäpuolelle jäävän vuoristoisen maan kapteenit nimeävät hollanninkielisellä nimellä Staten Landt. He arvelevat löytäneensä legendojen Terra Australiksen.

Euroopassa uskottiin tuohon aikaan vakaasti, että jossain etelässä sijaitsee tuntematon suuri manner. Suurin osa tunnetusta maasta oli pohjoisella pallonpuoliskolla, joten kaiken järjen mukaan myös etelässä oli oltava jotain vettä kiinteämpää. Muutenhan maailma kääntyisi pää­laelleen.

Todellisuudessa retkikunnan Terra Australikseksi luulema manner oli vain 65 kilometriä pitkä saari. Nykyisin sen nimi on englanniksi Staten Island ja espanjaksi Isla de los Estados.

Salmen toiselle puolelle päästyään Eendrachtia vastaan lyö tuulen mukana vyöryvä korkea aallokko. Jännittynyt Schouten kirjoittaa lokikirjaansa:

”Olemme viimein saapuneet suurelle Etelämerelle. Riemumme on mittaamaton, sillä uskomme nyt varmasti löytäneemme aikaisemmin tuntemattoman merireitin.”

Ihailemme australialaisen Elliotin kanssa pohjoispuolellamme näkyvää keltaisen nurmen peittämää kukkulaista rannikkoa. Siellä täällä kohti taivasta nousee tylppä musta vuorenhuippu. Se on Tulimaa, valtava saaristo Etelä-Amerikan kärjessä.

Vaikka eteläisellä pallonpuoliskolla on kesä, ilma tuntuu vii­leältä. Mittari näyttää päivälläkin 12 astetta.

”Joskus haaveilen olevani itsekin albatrossi”, Elliot huokaa seuraten katseellaan valkoista lintua, joka nousee ilmavirran mukana taivaalle.

Pian hän tajuaa mitä on tullut sanoneeksi ja koputtaa kannen puuta. Hukkuneiden merimiesten sanottiin ennen jatkavan vaellustaan albatrossien hahmossa.

Entisajan purjehtijoiden taikausko jatkaa sitkeästi elämäänsä myös Europan ammattimiehistön keskuudessa. Minullekin on huomautettu turhan hilpeästä viheltelystä, sillä sen uskotaan vetävän puoleensa myrskyjä. Kap Hornin kiertäneiden merimiesten väitetään myös kykenevän virtsaamaan päin voimakkaintakin tuulta.

Albatrosseihin ja merimiehiin liittyy Kap Hornille pystytetty hukkuneiden merimiesten muistomerkki. Valkoiseen marmoriin on ikuistettu chileläisen runoilijan Sara Vialin säkeet:

Olen albatrossi joka odottaa sinua maailman äärellä / Olen kuolleiden merimiesten unohdettu sielu / Heidän, jotka saapuivat kaikkialta maailman meriltä kiertämään Kap Hornin / Mutta he eivät kuole näissä raivoisissa aalloissa / He lentävät siipieni kantamana kohti ikuisuutta / Antarktiksen viimeisten tuulten halkeamassa

Itsenäisyyspäivänä herään aamuvahtiin kello 3.30. Puen päälleni lämpimät vaatteet: pitkät kalsarit, villapusero, vedenpitävä päällyskerros.

Kannella punaisen vahdin johtaja Kees osoittaa kohti taivaanrantaa. Sää on sateinen ja kylmä. Aamu-usvan takaa horisontissa merestä kohoaa kartiomainen saari, jonka siluetti piirtyy taivasta vasten mustana. Sen rinteellä vilkkuu kaksi valoa. Toinen kuuluu merenkulkijoiden muistomerkkiin, toinen on majakka.

Siinä on Kap Horn.

Etäisyyttä saareen on enää vain kolme mailia. Nouseva päivä paljastaa nähtäväksemme yhä lisää yksityiskohtia saaresta. Sen rinteet ovat keltaisen nurmen peitossa. Puita siellä ei näy. Etelään työntyy musta, kivinen kallionkieleke, jonka korkeimmasta kohdasta jyrkänne putoaa mereen ainakin sata metriä.

Vähitellen koko miehistö kömpii kannelle ihailemaan karua näkyä. Koko 86 päivän ajan on tähdätty tähän.

Ohittaessamme kalliojyrkännettä alkaa sattumalta minun ruorivuoroni. Asetun ruoriin, pidän kurssin kohti horisontissa kohoavan toisen saaren huippua. Europan kaltainen raakapurjealus, toisin sanoen vanhanaikainen purjelaiva, ei ole kiertänyt ”sarvea” idästä länteen sitten vuoden 1938. Ja nyt, kun se tapahtuu, saan ohjata alusta.

Perämies Ghis vilkuilee kateellisena. ”Voin ottaa ruorin, jos haluat katsella maisemia.”

Tästä tehtävästä en kuitenkaan luovu.

Pian Amerikan mantereen myyttinen kärki jo painuu pisteeksi taaksemme jäävään horisonttiin. Liikutukseni tilalle hiipii ontto haikeus.

”Tämä käy liian helposti”, marisen ruorin vieressä seisovalle ystävälleni Boukelle. ”Kap Hornin odottaisi laittavan edes vähän kampoihin.”

Bouke koputtaa puuta ja kehottaa minua harkitsemaan sanojani. ”En halua jäädä tänne niin kuin Susanna”, hän sanoo viitaten saksalaiseen fregatti Susannaan, joka vuonna 1905 taisteli Kap Hornin myrskyjä vastaan yli 90 kylmää ja surkeaa päivää.

Käännän katseeni kohti etelää. Siellä aukeaa Drakensalmi.

Salmeksi se on aika leveä. Drakensalmi on Kap Hornin ja Antarktiksen välinen noin tuhannen kilometrin levyinen merialue, joka yhdistää Tyynenmeren ja Atlantin.

Drakensalmen läpi vyöryy voimakas merivirta. Länttä kohti purjehtineille aluksille virtaus merkitsi aikoinaan ylimääräistä nopeutta, meidän matkaamme se hidastaa. Juuri nyt merivirta puskee vasten Europan keulaa kahden solmun voimalla. Meri siis liikkuu meitä vastaan lähes neljä kilometriä tunnissa.

Kun Schouten ja Le Maire olivat löytäneet reitin Amerikan ympäri, uudella merireitillä alkoi vilkas liikenne. Niin hankalaa purjehtiminen kuitenkin oli, ettei Antarktista löydetty ennen vuotta 1820.

Kuvittelen edessämme häämöttävälle ulapalle suomalaisen Pamirin, joka viimeisenä purjealuksena kiersi Kap Hornin kauppalastissa vuonna 1949. Ruumassaan se kuljetti 60 000:ta säkkiä Skotlannin panimoihin hankittua Australian ohraa. Europan tapaan Pamir oli parkki, 1900-luvulla yleisin rahtipurjelaivatyyppi.

Pamirin omisti ahvenanmaalainen laivanvarustaja Gustaf Erikson. Maailmansotien välisenä aikana Erikson kahmi haltuunsa edullisia ja hyväkuntoisia aluksia, kunnes hänellä oli maailman suurin jäljellä oleva purjelaivasto.

Muista laivanvarustajista poiketen Erikson uskoi viimeiseen asti, että tuulennaukujiksi kutsutut valtavat teräsparkit kykenevät kilpailemaan höyrylaivojen kanssa.

Erikson kuoli muutamaa vuotta ennen kuin Pamir kiersi Kap Hornin. Matkan myötä päättyi suurten purjelaivojen aikakausi. Pamir myytiin Länsi-Saksaan koululaivaksi. Se upposi Atlantilla vuonna 1957. Kuusi miehistön jäsentä pelastui, 140 katosi aaltoihin.

Muutama tunti Kap Hornin ohittamisen jälkeen Europa kallistuu jyrkästi.

”Käännä pois tuulesta! Pois tuulesta!” kapteeni huutaa peräkannella.

Heti perään aluksen kello kilkattaa, ensin kerran, sitten toisen. Purkaudumme vikkelästi ulos pääkannelle pukien samalla takkeja päällemme. Nostan katseeni korkeuksiin, missä neliskanttiset raakapurjeet painuvat nitisten ja paukkuen vasten terästä ja puuta.

Sää on vaihtunut hetkessä. Tuuli puhaltaa nyt meren pinnassa valkoisina pärskeinä, köydet ja purjeet lepattavat ja paukkuvat. Mastoja ei ole rakennettu kestämään niihin suoraan edestä kohdistuvan tuulen painetta. Tuuli on saatava aluksen taakse ja äkkiä.

Hetken ajan kannella vallitsee kaaos, miehistö asettuu asemiinsa, paapuurin puoleisia brassiköysiä passataan takana tulevien käsiin.

”Kaks kuus vedä! Kaks kuus vedä!” huutavat jonojen etummaiset rytmiä takanaan kiskoville.

Käärin köyttä kannella niin nopeasti kun pystyn, kun laiva äkkiä kallistuu voimakkaasti paapuuriin. Hetken ajaksi toiminta kannella lakkaa, kun kaikki yrittävät saada kiinni jostain. Laivan suoris­tuessa työ jatkuu, ja purjeiden kulmaa ylhäällä mastossa säätävät raakapuut kääntyvät nitisten. Kun tuuli osuu purjeisiin sivusuunnasta, hulmuavan kankaan pauke kuuluu kovana alas kannelle. Kurssi kääntyy etelään, ja purjeet täyttyvät, tällä kertaa oikeaan suuntaan kohti keulaa.

Aallokko nousee pian viisimetriseksi. Puhuri yltyy 26 metriin sekunnissa, tanssii aaltojen harjalla ja nostaa pisaraverhoja. Välillä meri kiipeää Europan styyrpuurin puoleisen partaan yli ja virtaa kannen yli valkoisena koskena.

Raivostunut Kap Horn puskee Europaa yhä syvemmälle Drakensalmelle.

Mustaksi sivuksi Kap Hornin historiassa on jäänyt vuoden 1905 talvi. Touko-, kesä- ja heinäkuun aikana Euroopan satamista lähti 130 alusta kohti Tyyntämerta. Näistä 53 katosi jäljettömiin, minkä lisäksi neljä raportoitiin haaksirikkoutuneiksi.

Vanhoilla purjealuksilla ei ollut sähköä saati radiota eikä mitään keinoa hätäviestin lähettämiseen. Haaksirikkou­tuessaan alukset hävisivät jälkiä jättämättä.

Yksi vuonna 1905 Kap Hornin kiertäneistä aluksista oli kolmimastoparkki British Isles. Päivä sen jälkeen, kun se oli ohittanut Kap Hornin, kapteeni James Barker huomasi, että horisontissa kimmelsi valkoinen muuri. Se oli valtava hyökyaalto, yksi Kap Hornin kauhistuttavista ”harmaaparroista”, joista oli kerrottu paljon merimiestarinoita.

Se vyöryi kohti. Kapteeni käski miesten kiivetä nopeasti köysitikkaita mastoihin. Kannelle jääminen merkitsisi kuolemaa.

”Kuului hirvittävä jyrähdys. Sitten kaikki oli kaaosta. Kansi peittyi koko matkaltaan hurjien pyörteiden alle”, Barker kuvaili muistelmissaan.

Aluksen suoristuessa paapuurin puolelta kantautui laidan yli huuhtoutuneen miehen viimeinen avunhuuto. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, eikä uhri jäänyt matkan viimeiseksi.

Chilen Pisaguaan päästessään British Isles oli menettänyt neljä miehistönsä jäsentä, minkä lisäksi kapteeni Barker oli kokin lihakirvestä käyttäen amputoinut yhdeltä miehistön jäseneltä jalan.

Lännestä puhaltavat myräkät vyöryvät ylitsemme toinen toisensa perään. Mastot riisutaan nopeasti mesaani- ja märssypurjeita lukuun ottamatta. Kelin rauhoittuessa purjeet nostetaan. Europa taistelee kohti länttä.

Kannella töitä tehdään turvavaljaissa. Aluksen kallistuessa jyrkästi on mereen huuhtoutumisen vaara todellinen. Ilman lämpötila on päivällä meriveden tavoin neljän asteen tuntumassa. Kun kiipeilee mastossa ja käsittelee läpimärkiä köysiä, sormet puutuvat nopeasti tunnottomiksi.

Vahdin jälkeen istumme uupuneina kirjastossa. David kertoo nähneensä päivällä tyrskyissä pingviinin.

”Vannon, että se törmäsi vatsa edellä laivan kylkeen. Se ui rinnalla ainakin 15 minuuttia ja päästeli kaakattavia ääniä.”

Meribiologi Jordi sanoo, että se saattoi olla kalliotöyhtöpingviini.

”Niillä on Diego Ramirez -saarilla iso yhdyskunta, eikä sinne ole pitkä matka.”

Runsaat sata kilometriä länsilounaaseen Kap Hornista sijaitsevat Diego Ramirez -saaret näki vuonna 1769 Endeavour-aluksen kannelta ensimmäinen suomalainen kaphoornari Herman Spöring. Turkulainen seikkailija työskenteli James Cookin ensimmäisellä maailmanympäripurjehduksella sihteerinä ja piirtäjänä.

Eräänä iltana kapeassa punkassa maatessa on vaikea saada unta. Laiva heilahtelee rajusti. Välillä se iskeytyy aallon pohjaan, ja koko teräksinen alus tärähtelee.

Palelee. Hytin nurkkiin on kondensoitunut kosteutta. Sitä on lakanoissakin.

Mielessä käy ajatus: Entä jos täältä ei päästä koskaan pois? Miltä tuntuisi upota laivan mukana jäätävään Etelämereen? Olla jumissa jossain kannen alla vailla pakomahdollisuutta, meriveden tunkiessa vastustamattomalla voimalla sisään?

Niin kävi monelle täällä sata vuotta sitten seilanneelle teräsparkille, ja niillä oli huomattavasti kokeneempi miehistö. Europan tapaan nekin oli rakennettu selviytymään rankimmistakin myrskyistä.

Kello lähestyy keskiyötä, kun korviimme kantautuu jo tutuksi tullut kellon ääni. Astuessani ulos kannelle vedenkestävästä teräsovesta tunnen kasvoillani kuin pienten jäisten neulojen pistelyä. Vesisade on muuttunut lumeksi ja rakeiksi.

Tuokio sitten nostamamme keulamaston fokkapurje on ratkennut saumastaan. Nyt se lepattaa villisti repien samalla aukkoa entistä suuremmaksi. Ei auta muu kuin laskea vahingoittunut purje ja raahata se kirjastoon korjattavaksi.

Lepokäyttöön tarkoitettu tila muuttuu hetkessä ompelimoksi, jossa työskennellään lankarullien ja neulojen kanssa. Neljän tunnin ennätysajassa purje on saatu korjattua ja nostettua takaisin paikalleen. Miehistön kasvot näyttävät harmailta.

Joulukuun 11. päivänä aluksen lääkäri Mechelin huomaa meriveden sävyn vaihtuneen harmahtavasta tummansiniseksi.

Kapteeni Klaas vahvistaa Europan jättäneen Drakensalmen taaksensa. Olemme Tyynellä valtamerellä.

Helmikuun 12. päivänä vuonna 1616 Eendrachtin miehistön ruoka-annokset tuplataan. Kokki kantaa pöytään parastaan, ja lisäksi kannella nautitaan ansaitut viinimukilliset. Eendracht on saapunut Tyynellemerelle. Retkikunta on löytänyt uuden reitin purjehtia Euroopasta Aasiaan.

Schouten ja Le Maire kääntävät laivan kurssin laskevan auringon suuntaan.

400 vuotta myöhemmin parkki Europa lähestyy Magalhãesinsalmea. On kiire, sillä nykyajan kaphoornarien on ehdittävä salmen varrella sijaitsevaan Punta Arenakseen, mistä paluulennot lähtevät. Vuorten katveeseen saapuessamme tuuli tyyntyy. Aluksen perässä jyrähtävät käyntiin moottorit.

Schoutenin ja Le Mairen kotimatka ei päättynyt yhtä onnellisesti. Tyynenmeren ylitettyään Eendracht ankkuroitui lopulta hollantilaiseen Batavian satamaan nykyisessä Indonesiassa. Vastassa olivat Itä-Intian kauppakomppanian sotilaat.

Nopean oikeudenkäynnin jälkeen Eendracht takavarikoitiin. Kertomus uudesta merireitistä kuitattiin paksuna valeena.

Schouten ja Le Maire olivat tunkeutuneet luvatta kauppakomppanian alueelle ja yrittäneet varkain viedä osansa maustesaarten aarteista. Heidät lähetettiin vangittuina laivalla kohti Eurooppaa.

Le Maire sairastui pian Bataviasta lähdön jälkeen. Hänen kohtalokseen tuli monen muun löytöretkeilijän tapaan hauta meren pohjassa.

Mutta Schouten julkaisi lokikirjansa Eendrachtin matkasta. Tieto levisi no­peasti, ja tulevina vuosisatoina Schoutenin ja Le Mairen kartoittamaa meritietä purjehtivat lukemattomat alukset.

Kommentit

    Ei vielä kommentteja. Kirjoita ensimmäinen.

    Näytä lisää

    Luetuimmat

    1. 1

      Suomalaiskenraalien suku vaikeni suuresta salaisuudesta – ”Ryssiä ollaan”

    2. 2

      Imatran surmatyöt nousivat isoksi uutiseksi maailmalla – ”Osoitus maan aseongelmasta”

    3. 3

      Italia syöksyi poliittiseen kriisiin – pääministeri Renzi kärsi kirvelevän tappion kansanäänestyksessä ja ilmoitti eroavansa

    4. 4

      Tuhannet koulutetut karkaavat Suomesta ulkomaille joka vuosi, ja entistä harvempi aikoo palata – ”Tämä on hirveän hälyttävä tulos”

    5. 5

      Minua kohdeltiin huonosti työharjoittelussa – oppilaitokseni ei puuttunut asiaan mitenkään

    6. 6

      Saara Aalto eteni Britannian X Factorin finaaliin – kertoo esiintyvänsä Helsingissä maanantaina

    7. 7

      HS seurasi pikkujoulujen viettoa Tallinnan-laivalla: ”Mennään hyttiin pussailemaan?” – ”Mennään vaan”

    8. 8

      HS Imatralla: Pieni kaupunki on järkyttynyt ja ihmettelee julmuutta – ”Tämä on niin turhaa”

    9. 9

      Opettajille helposti voisi opettaa auktoriteettia – miksi sitä ei tehdä?

    10. 10

      Maine meni, suosio ehkä ei

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Tuhannet koulutetut karkaavat Suomesta ulkomaille joka vuosi, ja entistä harvempi aikoo palata – ”Tämä on hirveän hälyttävä tulos”

    2. 2

      Minua kohdeltiin huonosti työharjoittelussa – oppilaitokseni ei puuttunut asiaan mitenkään

    3. 3

      23-vuotiasta miestä epäillään kolmen naisen murhasta Imatralla: ”Vaikuttaa, että uhrit olisivat valikoituneet sattumanvaraisesti”

    4. 4

      HS seurasi pikkujoulujen viettoa Tallinnan-laivalla: ”Mennään hyttiin pussailemaan?” – ”Mennään vaan”

    5. 5

      Imatran keskustassa vakava ampumistapaus – kolme naista surmattiin ravintolan edustalla

    6. 6

      Yksi Imatran uhreista oli kaupunginvaltuuston puheenjohtaja – Puoluetoveri Antti Rinne: ”Hän oli minulle tärkeä ja läheinen ihminen”

    7. 7

      On aika uskoa siihen: Saara Aalto menee X Factorin finaaliin

    8. 8

      Satavuotiaan Suomen juhlalikööriksi valittiin virolainen Vana Tallinn – Alkon hallintoneuvoston johto parahti: ”Ei voi olla totta”

    9. 9

      Poliisi: Yksi Imatran ampumisessa kuolleista oli kaupunginvaltuuston puheenjohtaja

    10. 10

      Imatran surmatut toimittajat työskentelivät Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen yhteisessä toimituksessa

    11. Näytä lisää
    1. 1

      Nainen meni kauneusklinikalle Helsingissä – päätyi öisen autokyydin jälkeen leikattavaksi omakotitaloon Viron Pärnussa

    2. 2

      Susanne Päivärinta ja Jan Andersson kiistävät päätoimittaja Atte Jääskeläisen väitteet: Ylen linjausta perusteltiin ”muilla syillä”, juontajat sanovat

    3. 3

      Kymmenien suomalaisten kauneusleikkaukset ovat menneet pieleen – Cheyenne Järvisen rintoihin jäi rujot jäljet

    4. 4

      Ylen päätoimittajan mukaan ohjaaja Susanna Kuparinen loukkasi Sipilän vaimoa – Kuparinen: ”Järkytyin ihan hirveästi”

    5. 5

      Sanna-Mari Paakki aloitti kampanjan tissien puolesta ja joutui Ylilaudalta nousseen vihakampanjan kohteeksi – ja se kertoo siitä, mikä internetiä nyt riivaa kaikkialla

    6. 6

      HS seurasi pikkujoulujen viettoa Tallinnan-laivalla: ”Mennään hyttiin pussailemaan?” – ”Mennään vaan”

    7. 7

      Ruben Stiller kertoo HS:lle saamastaan varoituksesta ja Ylen kovista vaatimuksista Sipilä-asiassa: ”Olen hiiri ja minua pelotti”

    8. 8

      Ylen juontaja tenttasi päätoimittajaa suorassa lähetyksessä – ja hukkuu nyt kiittävään palautteeseen

    9. 9

      Tuhannet koulutetut karkaavat Suomesta ulkomaille joka vuosi, ja entistä harvempi aikoo palata – ”Tämä on hirveän hälyttävä tulos”

    10. 10

      Miten elämäsi sujuu muihin verrattuna? Lue sinulle räätälöity juttu perheestä, terveydestä, työstä ja onnesta

    11. Näytä lisää