Steve Jobs, yksi tietotekniikkajätti Applen perustajista, kuoli viime keskiviikkona 56-vuotiaana. Walter Isaacsonin kirjoittama elämäkerta ilmestyy 24. lokakuuta. Suomessa sen kustantaa Otava. Kirjan on suomentanut Jyri Raivio. Helsingin Sanomat julkaisee teoksesta yhden luvun.

Hänen persoonallisuutensa heijastui hänen luomiinsa tuotteisiin. Applen filosofian kova ydin oli laitteiston ja ohjelmistojen saumaton integroiminen. Niin rakennettiin alkuperäinen Macintosh 1984 ja iPad sukupolvea myöhemmin.

Sama filosofia päti Steve Jobsiin itseensä. Hänen persoonallisuutensa, intohimonsa, täydellisyyden tavoittelunsa, demoninsa, toiveensa, taiteellisuutensa, pahansisuisuutensa ja täydellisen kontrollin pakkomielteensä olivat saumattomasti yhteydessä hänen suhtautumiseensa bisnekseen ja sen tuloksena syntyneisiin innovatiivisiin tuotteisiin.

Kaiken teoria, joka sitoo yhteen Jobsin persoonallisuuden ja hänen tuotteensa, saa alkunsa hänen luonteensa merkillepantavimmasta piirteestä, joka on kiihkeys.

Hänen äänettömät jaksonsa saattoivat olla yhtä raastavia kuin hänen paasaamisensakin. Hän oli jopa opetellut tuijottamaan keskustelukumppaniaan suoraan silmiin räpäyttämättä omia silmiään.

Joskus tällainen intensiteetti oli omalla tavallaan viehättävääkin kuten silloin, kun hän selitti Bob Dylanin musiikin syvällisyyttä tai sitä, miksi hänen kulloinkin esittelemänsä tuote oli hämmästyttävin saavutus Applen historiassa. Joskus muulloin se saattoi olla pelottavaa, esimerkiksi kun hän raivosi Googlen ja Microsoftin katalista aikeista ryöstää Apple putipuhtaaksi.

Tällainen kiihkeys rohkaisi kaksinapaiseen maailmankäsitykseen. Kollegat puhuivat kahtiajaosta sankari/paskapää. Olit joko yhtä tai toista, joskus saman päivänkin aikana. Sama päti tuotteisiin, ideoihin ja jopa ruokaan. Jokin oli "kaikkien aikojen parasta", tai sitten se jokin oli puhdasta paskaa, aivokuollutta ja syötäväksi kelpaamatonta.

Mikä tahansa todellinen tai kuviteltu vika saattoi käynnistää raivokohtauksen. Metallipinnan viimeistely, ruuvin kannan kuperuus, kotelon sininen värisävy, navigointinäytön helppokäyttöisyys – hän saattoi julistaa niiden kaikkien "haisevan läpikotaisin" aina siihen saakka, kunnes hän yhtäkkiä totesi niiden olevan "ihan täydellisiä". Hän piti itseään taiteilijana ja syystäkin, ja hänellä oli taiteilijan temperamentti.

Hänen täydellisyydentavoittelunsa sai hänet vaatimaan, että Apple ottaa omalle kontolleen alusta loppuun saakka jokaisen tekemänsä tuotteen. Hänen karvansa nousivat pystyyn pelkästä ajatuksesta, että Applen suurenmoinen softa pyörisi toisen yhtiön kelvottomassa laitteessa.

Samoin hän oli allerginen ajatukselle, että muu kuin Applen hyväksymä sovellus tai sisältö saastuttaisi Applen laitteen täydellistä toimintaa. Tämä kyky integroida laitteistot, ohjelmistot ja sisältö yhtenäiseksi systeemiksi antoi hänelle mahdollisuuden toteuttaa yksinkertaisuuden vaatimustaan. Tähtitieteilijä Johannes Kepler julisti, että "luonto rakastaa yksinkertaisuutta ja yhtenäisyyttä". Niin teki Jobskin.

Tämä vaistomainen pitäytyminen integroiduissa systeemeissä asemoi hänet tiukasti omalle puolelleen digitaalimaailman perustavaa laatua olevassa kahtiajaossa: avoin vastaan suljettu.

Hakkerin mielenlaatunsa hän sai jo Homebrew-tietokonekerhossa. Se suosi avointa toimintatapaa, jossa oli vain vähän keskitettyä valvontaa.

Avoimessa ympäristössä ihmiset saattoivat vapaasti muunnella laitteita ja ohjelmistoja, jakaa keskenään ohjelmakoodeja, kirjoittaa uusia koodeja avointen standardien mukaisesti, vältellä tekijänoikeuksilla suojattuja järjestelmiä ja kehitellä sisältöä ja sovelluksia, jotka sopivat yhteen useiden laitteiden ja käyttöjärjestelmien kanssa.

Nuori Steve Wozniak oli tukevasti avoimessa leirissä. Hänen suunnittelemansa Apple II oli helposti avattavissa, ja siinä oli runsaasti portteja ja koloja, joihin käyttäjät saattoivat kytkeä omia oheislaitteitaan mieltymystensä mukaisesti.

Macintoshin kautta Jobsista kuitenkin tuli vastakkaisen, suljetun leirin kantaisä. Macintoshista tuli kuin kodinkone, jossa laite ja ohjelmistot oli sidottu tiukasti yhteen ja joka oli suljettu modifikaatioilta. Hakkerin mielenlaatu uhrattiin saumattoman ja yksinkertaisen käyttäjäkokemuksen alttarille.

Tämä sai Jobsin määräämään, etteivät Macintosh-ohjelmistot olleet käytettävissä minkään muun yhtiön valmistamissa koneissa. Microsoft noudatti päinvastaista strategiaa ja salli Windows-käyttöjärjestelmänsä laajamittaisen lisensioinnin. Se ei johtanut kaikkein tyylikkäimpiin tietokoneisiin, mutta se nosti Microsoftin käyttöjärjestelmien maailman hallitsijaksi. Kun Applen markkinaosuus oli vajonnut alle viiden prosentin, Microsoftin toimintatapa julistettiin voittajaksi henkilökohtaisten tietokoneiden sektorilla.

Pitemmällä aikajänteellä Jobsin mallikin tarjosi tiettyjä etuja. Vaikka Applen markkinaosuus oli pieni, yhtiön kannattavuus säilyi erinomaisen hyvänä silloinkin, kun muut tietokoneiden valmistajat vajosivat mitenkuten kannattaviksi bulkkitavaran tuottajiksi. Esimerkiksi vuonna 2010 Applen liikevaihto oli vain 7 prosenttia kaikkien henkilökohtaisten tietokoneiden valmistajien yhteenlasketusta liikevaihdosta mutta voitto 35 prosenttia niiden yhteenlasketusta voitosta.

Vielä tärkeämpää oli se, että Jobsin sinnikkäästi noudattama kokonaisintegroinnin periaate antoi Applelle selkeän etulyöntiaseman digitaalisen keskittymän strategian luomisessa.

Tämä strategia mahdollisti pöytätietokoneen saumattoman yhdistämisen useiden kannettavien laitteiden kanssa.

Esimerkiksi iPod oli osa suljettua ja tiukasti integroitua järjestelmää. Sitä käyttääksesi sinun oli pakko käyttää Applen iTunes-ohjelmistoa ja ladata sisältö Applen iTunes Store -verkkokaupan kautta. Tämä taas johti siihen, että iPod samoin kuin sen jälkeen tulleet iPhone ja iPad olivat ilahduttavan elegantteja laitteita verrattuna kilpailijoiden kömpelöihin virityksiin, jotka eivät tarjonneet samanlaista, kokonaisvaltaista käyttäjäkokemusta.

Strategia toimi. Toukokuussa 2000 Applen markkina-arvo eli yhtiön osakkeiden yhteenlaskettu hinta oli kahdeskymmenes osa Microsoftin vastaavasta arvosta. Toukokuussa 2010 Apple ohitti Microsoftin maailman arvokkaimpana teknologiayhtiönä, ja syyskuuhun 2011 mennessä sen markkina-arvo oli jo 70 prosenttia korkeampi kuin Microsoftin. Vuoden 2011 ensimmäisellä neljänneksellä Windows-pohjaisten PC-tietokoneiden myynti laski edellisvuodesta yhden prosentin, mutta Mac-koneiden myynti kasvoi 28 prosenttia.

Siihen mennessä uusi markkinaosuustaisto oli alkanut mobiililaitteiden sarjassa. Google valitsi avoimemman linjan ja antoi Android-käyttöjärjestelmänsä kenen tahansa tablettien eli taulutietokoneiden tai matkapuhelinten valmistajan hyödynnettäväksi. 2011 sen markkinaosuus oli yhtä suuri kuin Applen. Androidin avoimuuden haittapuoli oli sen aiheuttama pirstoutuminen. Monet kännyköiden ja tablettien valmistajat modifioivat Androidia kymmeniksi versioiksi ja muunnelmiksi, minkä vuoksi sovellusten taso vaihteli eikä Androidin koko potentiaalia saatu käyttöön.

Molemmilla lähestymistavoilla oli omat etunsa. Jotkut halusivat vapautta käyttää avoimempia järjestelmiä ja niiden kautta useita eri laitevaihtoehtoja. Jotkut taas pitivät Applen tiukkaa integrointia ja valvontaa selvästi parempana, koska se johti helppokäyttöisempiin tuotteisiin, kauemmin kestäviin akkuihin ja sisällön helpompaan hallintaan.

Jobsin tavan haittapuoli oli se, että yrittäessään miellyttää käyttäjää hän vastusti kaikkia yrityksiä antaa käyttäjälle enemmän valtuuksia. Yksi avoimen toimintaympäristön harkitsevimpia kannattajia on Harvardin Jonathan Zittrain. Hän aloittaa kirjansa The Future of Internet – And How to Stop It (Internetin tulevaisuus – ja kuinka pysäyttää se) kuvailemalla Jobsia julkistamassa iPhonea ja varoittaa seurauksista, jos henkilökohtaiset tietokoneet korvataan "steriileillä, kontrolliverkostoon sidotuilla kotitalouskoneilla".

Vielä ärhäkkäämpi on Cory Doctorow, joka kirjoitti bloggareiden verkkojulkaisuun Boing Boingiin manifestin otsikolla "Miksi en aio ostaa iPadia". "IPadin suunnittelijat ovat harkinneet asioita tarkkaan, ja laitteessa on paljon fiksuja ominaisuuksia. Samalla se kuitenkin myös halveksii omistajaansa", Doctorow kirjoitti. "IPadin ostaminen lapsillesi ei saa heitä tajuamaan, että maailmassa voi koota ja purkaa asioita. IPadilla viestit jälkikasvullesi, että jopa akun vaihtaminen on toimenpide, joka on jätettävä ammattilaisten tehtäväksi."

Jobsille usko integroituun toimintatapaan oli oikeudenmukaisuuskysymys. "Emme me tee näitä juttuja siksi, että olisimme kontrollifriikkejä", hän selitti. "Me teemme niitä, koska haluamme rakentaa suurenmoisia tuotteita, koska välitämme käyttäjistä ja koska haluamme ottaa vastuun koko kokemuksesta mieluummin kuin syytää sellaista roskaa, jota muut ihmiset tekevät."

Hän uskoi myös tekevänsä ihmisille palveluksen: "He tekevät täysillä sitä, mitä osaavat parhaiten, ja he haluavat meidän tekevän sitä, minkä me osaamme parhaiten. Heidän elämänsä on kiireistä. Heillä on muutakin tekemistä kuin miettiä, kuinka integroisivat tietokoneensa ja muut laitteensa."

Tämä toimintatapa oli joskus vastakkainen Applen lyhyen aikavälin liiketoimintaetujen kanssa. Kehnojen laitteiden, toimimattoman softan, käsittämättömien vikaviestien ja ärsyttävien käyttöliittymien maailmassa se kuitenkin johti hämmästyttäviin tuotteisiin, joiden merkillepantava ominaisuus oli koukuttava käyttäjäkokemus.

Applen tuotteen käyttäminen saattoi olla yhtä rauhaisa kokemus kuin kävely Jobsin niin kovasti rakastamissa Kioton zen-puutarhoissa. Kumpaakaan ei voinut saavuttaa palvomalla avoimuuden alttarilla tai antamalla tuhansien kukkien kukkia. Joskus asiakkaan on yksinkertaisesti vain mukavaa laskeutua kontrollifriikin hellään huomaan.

Jobsin intensiteetti näyttäytyi myös hänen keskittymiskyvyssään. Hän pani asiat tärkeysjärjestykseen, keskitti laserinomaisen huomionsa niistä tärkeimpiin ja suodatti pois kaikki häiriötekijät.

Jos hän ryhtyi johonkin – alkuperäisen Macintoshin käyttöliittymään, iPodin ja iPhonen muotoiluun, musiikkikustantajien houkutteluun iTunes Storeen –, hän ajoi asiaansa säälimättömästi. Mutta jos hän ei halunnut hoitaa jotakin asiaa – juridista pikkuseikkaa, liiketoimintaan liittyvää kysymystä, omaa syöpädiagnoosiaan, lapsen holhouskiistaa –, hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tällainen keskittymiskyky antoi hänelle mahdollisuuden sanoa ei.

Hän nosti Applen takaisin raiteilleen leikkaamalla pois kaikki muut paitsi muutamat harvat ydintuotteet. Hän yksinkertaisti laitteita eliminoimalla nappuloita, softaa eliminoimalla tarpeettomia ominaisuuksia ja käyttöliittymiä eliminoimalla turhia vaihtoehtoja.

Hän itse arvioi keskittymiskykynsä ja yksinkertaisuuden ihailunsa juontuvan hänen zen-koulutukseensa. Se hioi hänen intuitiokykyään, osoitti hänelle, kuinka suodattaa pois kaikki häiritsevät tai tarpeettomat asiat ja kasvatti hänessä minimalismiin perustuvaa estetiikkaa.

Valitettavasti hänen zen-kasvatuksensa ei koskaan onnistunut tekemään hänestä zenille tyypillistä tyyntä ja sisäistä rauhaa huokuvaa henkilöä. Sekin on osa hänen perintöään. Hän oli usein jännittynyt kuin viulunkieli ja hyvin kärsimätön eikä edes yrittänyt kätkeä näitä ominaisuuksia.

Useimmilla ihmisillä on aivojensa ja suunsa välillä säädin, joka tasoittaa karkeimpia ajatuksia ja jyrkimpiä impulsseja. Jobsilla ei ollut sellaista. Hän oli tahallaan brutaalin rehellinen. "Minun tehtäväni on sanoa, kun jokin haisee, eikä yrittää kuorruttaa sitä sokerilla", hän sanoi.

Tämä teki hänestä karismaattisen ja innostavan mutta ajoittain myös, teknistä termiä käyttääkseni, täydellisen persläven.

Andy Hertzfeld kertoiminulle kerran: "Se kysymys, johon haluaisin kerrankin Steveltä vastauksen, kuuluu näin: miksi ihmeessä olet joskus niin ilkeä?" Jopa hänen perheensä jäsenet ihmettelivät, puuttuiko Jobsilta suodatin, joka estää ihmisiä valuttamasta ulos syvästi loukkaavia ajatuksiaan, vai ohittiko Jobs tahallaan sellaisen suodattimensa. Jobs väitti, ettei sellaista olekaan.

"Tällainen minä olen, etkä voi odottaa minun olevan toisenlainen", hän vastasi, kun esitin hänelle Hertzfeldin kysymyksen. Minä kuitenkin uskon, että halutessaan hän olisi voinut kontrolloida itseään. Ei hän loukannut ihmisiä sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut emotionaalista tietoisuutta, pikemminkin päinvastoin. Hän pystyi arvioimaan ihmisiä, ymmärtämään heidän sisimpiä ajatuksiaan ja tietämään, kuinka suhtautua heihin, imarrella heitä tai loukata heitä mielensä mukaan.

Tämä ilkeä piirre hänen persoonallisuudessaan ei ollut välttämätön. Siitä oli haittaa enemmän kuin hyötyä. Mutta joskus se palveli jotakin tiettyä tarkoitusta. Kohteliaat ja silkkihansikkain ihmisiä kohtelevat johtajat, jotka välttävät murjomasta toisia, eivät yleensä ole tehokkaita muutosjohtajia.

Jobsin pahiten loukkaamat kymmenet kollegat päättivät kauhutarinoidensa litanian sanomalla, että hän sai heidät tekemään asioita, joita he itse eivät ikinä olisi uskoneet mahdollisiksi.

Sankaritarina Steve Jobsista on tavaraa, josta Silicon Valleyn myytit on tehty. Hän aloitti startup-yrityksensä maineikkaasti autotallissa ja rakensi siitä maailman pörssiarvolla mitattuna arvokkaimman yrityksen. Hän ei itse suoranaisesti keksinyt kovinkaan monia asioita, mutta hän oli mestari kokoamaan yhteen ideoita, taidetta ja teknologiaa tavalla, joka keksi tulevaisuuden.

Hän suunnitteli Macin osattuaan arvostaa graafisten käyttöjärjestelmien voimaa tavalla, johon Xerox ei pystynyt. Hän loi iPodin tajuttuaan, kuinka suurta riemua tuhat biisiä taskussa käyttäjille toisi. Sony, jolla oli kädessään kaikki tämän bisneksen valtit ja pitkä perinne, ei koskaan pystynyt siihen. Jotkut johtajat vievät innovaatioita eteenpäin olemalla hyviä isoissa asioissa, jotkut muut hallitsevat yksityiskohtia. Jobs hoiti molempia, väsymättömästi.

Näin ollen hän kehitti kolmen vuosikymmenen aikana sarjan tuotteita, jotka muuttivat perin pohjin kokonaisia teollisuudenaloja:

Apple II, joka hyödynsi Wozniakin piirilevyä ja muutti sen ensimmäiseksi henkilökohtaiseksi tietokoneeksi, joka ei ollut tarkoitettu vain harrastelijoille.

Macintosh, joka käynnisti kotitietokoneiden vallankumouksen ja loi pohjan graafisten käyttöliittymien suosiolle.

Toy Story ja muut Pixarin menestyselokuvat, jotka avasivat digitaalisen mielikuvituksen ihmeen.

Apple-myymälät, jotka keksivät uudelleen erikoismyymälän roolin brändin luomisessa.

IPod, joka muutti meidän tapamme kuluttaa musiikkia.

ITunes Store -verkkokauppa, joka merkitsi musiikkiteollisuuden uudelleensyntymää.

IPhone, joka muutti matkapuhelimet musiikki-, valokuvaus-, video-, sähköposti- ja internetlaitteiksi.

App Store, joka synnytti uuden, sisältöä luovan teollisuuden.

IPad, joka käynnisti taulutietokoneiden aikakauden ja tarjosi alustan digitaalisille sanomalehdille, aikakauslehdille, kirjoille ja videoille.

ICloud, joka suisti tietokoneen keskeisestä roolista sisältömme hallinnassa ja antoi mahdollisuuden kaikkien laitteidemme saumattomaan synkronointiin.

Ja itse Apple, yhtiö, jota Jobs piti suurenmoisimpana luomuksenaan, paikka, jossa mielikuvitusta ruokittiin, sovellettiin ja hyödynnettiin niin luovasti, että siitä tuli maailman arvokkain yritys.

Oliko hän fiksu? Ei, ei poikkeuksellisen fiksu. Mutta hän oli nero. Hänen mielikuvituksensa loikat olivat vaistomaisia, odottamattomia ja ajoittain maagisia. Hän oli todellakin esimerkki ihmisestä, jota matemaatikko Mark Kac kutsui maagiseksi neroksi. Sellaisen ihmisen näkemykset tulevat kuin tyhjästä ja edellyttävät vaistonvaraisuutta enemmän kuin puhdasta aivojen prosessointivoimaa. Uranuurtajan tavoin Jobs pystyi omaksumaan tietoa, haistamaan, mistä kulloinkin tuuli, ja aavistamaan, mitä oli tulossa.

Näin Steve Jobsista tuli meidän aikakautemme se yritysjohtaja, joka todennäköisimmin muistetaan sadan vuoden kuluttua. Historia nostaa hänet samaan kunniagalleriaan kuin Edison ja Ford. Enemmän kuin kukaan muu aikakautensa yritysjohtaja Jobs teki tuotteita, jotka olivat kauttaaltaan innovatiivisia ja joissa yhdistyivät runouden ja prosessorien voima.

Hän rakensi myös maailman luovimman yrityksen ärhäkkyydellä, joka teki hänen työtoveruudestaan yhtä hämmentävän kuin se oli inspiroivaa.

Ja hän pystyi tuomaan yrityksensä DNA:han järkevää suunnittelua, täydellisyyden tavoittelua ja mielikuvitusta. Ne luultavasti tekevät Applesta vielä vuosikymmenten kuluttuakin yrityksen, joka kukoistaa parhaiten taiteen ja teknologian risteyksessä.