H&M maksaa bangladeshilaiselle ompelijalle 25 euroa kuukaudessa

dhaka. Kulkeepa missä tahansa likaisessa ja kuhisevassa miljoonakaupungissa Dhakassa, osuu vaatetehtaalle.

Niitä on mitä kurjimman näköisissä röttelöissä ja niitä seisoo siellä täällä laajoilla aukeilla tiilitehtaiden piippujen lomassa kaupungin laitamilla.

Helsingin Sanomat pyysi Hennes & Mauritzia järjestämään vierailun tehtaaseen, jossa vaateketju teettää vaatteitaan Bangladeshissa – meille.

Ruotsalaisyhtiö valitsi alihankkijoidensa joukosta viisituhatta henkeä työllistävän Ananta-vaatetehtaan.

Täällä siis ollaan, valtavassa betonirakennuksessa Dhakan pohjoislaidalla loisteputkien valossa.

"Meillä on musiikkia", tehtaan omistaja Inam Khan sanoo ylpeänä.

Tosiaan, bangladeshilainen instrumentaalimusiikki soi taustalla. Sadat nuoret naiset ovat kumarassa ompelukoneiden ääressä kasvot totisina. Koneet surisevat, kangaspöly leijuu, hiki tahmaa ihon, naiset ompelevat.

Töissä saa tietysti olla hymyilemättä, mutta tämä synkkyys riipaisee.

Ruotsalainen H&M kuuluu globalisaation menestystarinoihin. Yhtiö ei omista yhtään tehdasta itse, vaan teettää mallistonsa yhteensä 700 alihankkijalla lähinnä Aasiassa ja Itä-Euroopassa. Kruunut kilisevät kassaan, uusia H & M -kauppoja aukeaa ja yhtiön omistajat rikastuvat.

Bangladeshissa yhtiö ompeluttaa yhä enemmän vaatteita, alihankkijoita on sata. Tuotannon halpuudessa maa on lyömätön.

Mutta halpuudella on varjopuolensa.

Kurjat työolot. Levottomuudet. Lapsityövoima. Palkan tarjoama hädin tuskin säällinen elämä. Niistä vaatetehtaat täällä Bengalinlahden perukassa ovat olleet tunnettuja.

Vain pari vuotta sitten yksi surkeimmista tehtaista romahti. 550 työläistä – lähinnä nuoria naisia – kuoli. Kuukausi sitten 20 000 työntekijää romutti mielenosoituksissa tehdassaleja, autoja ja kadunvieren kauppoja. Kymmenet joutuivat sairaalaan.

Viikko sitten kaksi pohjoismaista telealan yritystä jäi kiinni Bangladeshissa lapsityövoiman käytöstä, Ericsson ja Telenor. Kumpikin kuuluu hyveellisyydellään ylpeilevien Pohjoismaiden yrityseliittiin.

Anantassa totinen työ jatkuu. Eivät ompelijat täälläkään aikuisilta näytä, vaan 15-vuotiailta tytöiltä.

"Olen kahdenkymmenen", ompelija Shimu Begum vastaa kysyttäessä.

Hän vetää vaaleanpunaisen hengityssuojaimen kasvoiltaan ja kertoo viihtyvänsä Anantassa.

"Työolot ovat hyvät."

Paljon muuta hän ei sano, eikä ihme, sillä HS:n toimittajan ja kuvaajan seurassa ovat omistaja Khan, tehtaan koko johtoporras sekä kaksi H&M:n edustajaa.

Voi Begum toki oikeastikin viihtyä. Ananta on varmasti Bangladeshin esimerkillisimpiä vaatetehtaita; vain muutaman vuoden vanha, tilava ja siisti. Kuuma siellä kyllä on ja pölyistä. Ilmastointia ei ole.

Ruotsalaisille on tärkeää, että heidän tavarantoimittajansa noudattavat tiettyjä vaatimuksia. Niihin kuuluvat lapsityövoiman kielto, turvalliset työolot, vähintään lakisääteinen vähimmäispalkka sekä palkka myös ylitöistä.

H&M:lla on tuotantomaissaan tarkastajia, jotka kiertävät tehtaissa ennalta ilmoittamatta ja valvovat säädöksien noudattamista. Bangladeshissa tarkastajia on kahdeksan.

Viime vuonna H&M keskeytti yhteistyön seitsemän bangladeshilaistehtaan kanssa laiminlyöntien takia.

Täällä Anantassa tehtaan johto vakuuttaa kaikkien olevan yli 18-vuotiaita.

Meikäläisittäin työ tässä mallitehtaassakin on ankaraa. Ainoa tauko on lounastunti.

Silloin Shimu Begum työtovereineen juoksee kotiin parin kilometrin päähän ehtiäkseen syödä. Eväitä ei tässä kuumuudessa voi ottaa mukaan; ruoka pilaantuisi lounastaukoon mennessä.

Begum ei muista, kuinka monta päivää tai viikkoa hän on ommellut samaa saumaa farkkuhaalareihin. Työtehtävien vaihtaminen on harvinaista, tehtaan johtaja Badius Salan kertoo.

Työpäivä on yhdeksän tuntia pitkä, mutta on tavallista, että se venyy 11–12-tuntiseksi.

Anantassa sentään maksetaan ylitöistä. Palkkakin on keskimääräistä parempi: 2 500 thakaa eli 25 euroa kuussa.

Vaatetyöläisen vähimmäispalkka Bangladeshissa on 17 euroa kuukaudessa. Harva tehdas maksaa enemmän kuin sen. Valtaosa ei maksa palkkaa edes 17:ää euroa.

Virallisesti vaatetehtaita on Bangladeshissa 4 200, mutta lisäksi on kurjia nyrkkipajoja, joiden määrää eikä työoloja tunneta.

"Isoista enemmistö maksaa vähimmäispalkkaa, mutta pienet tehtaat vähät välittävät siitä", Swadhin Bangla Garments Labour -ammattiliiton puheenjohtaja Samima Nasrin sanoo.

Dollareissa vähimmäiskuukausipalkka on 27. Valtaosa Bangladeshin vaatetyöläisistä elää siis raadannastaan huolimatta köyhyysrajan alapuolella eli ansaitsee vähemmän kuin dollarin päivässä.

Päivittäisellä taalanrepaleella he elättävät muutkin perheenjäsenet.

Huhtikuun tehdaslevottomuuksien aikana ammattijärjestöt kertoivat aliravitsemuksesta, joka pahenee.

Vielä hiljan jatkuneiden mellakoiden syynä oli juuri palkka, joka ei riitä ruokakriisin myötä kallistuneeseen ruokaan, Swadhin Banglan pääsihteeri Meer Abul Kalam Azad kertoo.

"Minimipalkka säädettiin kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen ruuan hinta on kaksinkertaistunut. Vaatetyöläisten terveydentila heikkenee päivä päivältä", Azad sanoo.

Aliravitsemuksen vuoksi parikymppiset naiset näyttävät 15-vuotiailta. "Joku voi toki valehdellakin ikänsä saadakseen töitä", hän lisää.

Ammattiliittojen mukaan ompelijan oikeudenmukainen palkka olisi 70–80 dollaria.

Shimu Begum ottaa taas seuraavan farkkuhaalarin ja ompelee siihen sauman.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi