Psyykkinen sairaus ei estä työntekoa

Leena Vähäkylä tietää, että bipolaarihäiriö ei parane, mutta sen kanssa voi elää.

Terveys
 
Riitta Heimonen
Liisa TAkala
Pahimmillaan Leena Vähäkylän masennusoli niin vaikea, että hän halusi vain kuolla.
Pahimmillaan Leena Vähäkylän masennusoli niin vaikea, että hän halusi vain kuolla. Kuva: Liisa TAkala

"Olen joskus sanonut olevani kuolemansairas. Sairastan tautia, jossa osa diagnoosin saaneista menehtyy", Leena Vähäkylä sanoo ja hymyilee.

Lauseessa ei ole hänelle mitään dramaattista. Hänellä on bipolaarihäiriö eli kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka todettiin 13 vuotta sitten.

Sitä ennen Leenalle oli tapahtunut paljon yllättäviä asioita: hän oli rakastunut toiseen mieheen, jättänyt perheensä – ja palannut taas kotiin asuttuaan vuoden omillaan.

Artikkeliin liittyvät

"Sairautta ei ole helppo hyväksyä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Kova pala se silti oli."

Omaistenkin oli vaikea uskoa diagnoosia todeksi. Leenan sisar on psykiatrian erikoissairaanhoitaja. Hän piti Leenan railakkuutta normaalina persoonallisuuden piirteenä ja masennusta sairautena.

Leena, 52, on ollut koko ikänsä alakuloisuuteen taipuvainen.

"Jo kouluikäisenä minulla oli masennusta. Saatoin kuitenkin kirjoittaa hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja opiskella", hän kertoo.

Leena liiti ylös alas tunteella. Hän kärsi myös unettomuudesta, jota hoidettiin opiskeluajoista lähtien.

"Olen aina ajatellut, että unettomuus on pahasta. Siksi tauti ei kai riehaantunut koskaan maniavaiheeseen, jonka unettomuus usein laukaisee."

Monelle mania on sama kuin päästäisi tulen irti: liekki palaa täydellä roihulla ja polttaa altaan työn, ystävät, rahat, terveyden ja pahimmillaan hengenkin.

Leenan vauhtijaksot olivat lievempiä, hypomaanisia.

"Ei niitä hypomanioita itse erota, eikä välttämättä kukaan muukaan. Vauhtia ja energiaa oli kuitenkin enemmän."

"Joskus tunsin jaksavani ihan mitä vain. Tunsin itseni myös hyvin viehättäväksi – toisin kuin masennusjaksoina, jolloin itsetunto oli nollassa. Jälkeenpäin ajatellen olin kyllä tosi rasittava työkaveri, kärkevä ja asioihin puuttuva."

Tunteiden keinussa Leenan oli helppo ihastua miehiin. Arvostelukyky heitti ja huuma vei mennessään, kunnes masennus taas pysäytti vauhdin.

"Silloin tuli sellainen tunne, että en jaksa enää yhtään. Että en kestä sitä ahdistusta, joka täytti mieleni kokonaan. Raastavasta tuskasta piti päästä eroon. Masennukseni oireita jo ihan ensi vaiheessa oli halu kuolla."

Leena yritti kaksi kertaa itsemurhaa lääkkeiden yliannostuksella.

Nyt hänellä on meneillään seitsemäs tasainen vuosi. Kun masennus edellisellä kerralla nosti päätään, vaihdettiin lääkkeitä.

"Tarvitsen unettavaa psykoosilääkettä ja mielialan tasaajaa. Ne pitävät taudin kurissa."

Sairauden löydyttyä Leena kävi pari vuotta kognitiivisessa terapiassa, mutta sitten terapia alkoi tuntua tarpeettomalta. Nyt hän käy kolmen kuukauden välein yksityisellä psykiatrilla.

"Kyllä julkisellakin puolella on hyviä lääkäreitä. Hoitokontaktien tulisi kuitenkin olla pysyviä, sillä vaihtuvuus rikkoo hoitosuhdetta."

Pikkuhiljaa Leenalle tuli tarve kirjoittaa kokemuksistaan. Hän päätti ottaa vuorotteluvapaata tiedottajan työstään ja tehdä kirjan.

Mielenterveyttä käsitteleviä teoksia on syntynyt tähän mennessä kolme.

"Nyt olen kalunnut aiheen loppuun. Ennen seurasin tiedeuutisia ja keräsin kaiken, mitä sairaudestani kirjoitettiin. Enää en jaksa."

Leenan sairaudesta on puhuttu hänen perheessään alusta alkaen. Kun äiti oli pari päivää sairaalassa masennuksen ja uupumisen takia, isä kertoi lapsille syyn. Leena on vastannut aina rehellisesti lasten kysymyksiin.

"Mutta kun ei ole voimakasta maniaa, lasten on vaikea tajuta sairauden vauhtivaihetta. Eikä heitä pidä liikaa rasittaa näin vaikeilla asioilla."

Ensimmäisen kirjan ilmestyessä Leena antoi kasvot psyykkiselle sairaudelle. Paluu töihin jännitti, mutta työpaikan sivistynyt yhteisö otti hänet hyvin vastaan.

Julkisuuden myötä monet epätoivoiset omaiset ja hoitoa vaille jääneet alkoivat soitella Leenalle. Tuntemattomien yhteydenotot tuntuivat kuitenkin raskailta.

"Ajattelin haastatteluja antaessani, että okei, jos voin niillä ja kirjoillani auttaa jotakuta. En voi kuitenkaan tehdä enempää. Apua olisi hyvä hakea lähellä olevista mielenterveysyhdistyksistä."

Leena ryhtyi myös vertaistukiohjaajaksi. Siinä hän näki, millainen onnettomuus hoitamaton sairaus voi olla.

Leena rakastui toiseen mieheen, jätti perheensä ja palasi taas kotiin.

"Noin 30 prosenttia tätä tautia sairastavista ei saa lääkkeistä apua. Ymmärrän niitä, jotka päättävät päivänsä. Sekamuotoisen jakson yhtä aikaa aktiivinen ja ahdistunut olo sekä paha masennus ovat kaikkein vaarallisimpia."

Viime aikoina Leena ei ole enää ollut mukana mielenterveyspotilaiden järjestötoiminnassa.

"Psyykeni on ollut vakaammalla pohjalla sen jälkeen, kun jäin pois vapaaehtoistyöstä. Aktivismi ei ollut terveydelleni hyväksi. Suosittelen kaikille mahdollisimman normaalia, tervehenkistä elämää ja seuraa."

Vähän aikaa sitten Leena pelästyi. Työasiat saivat hänet pillastumaan, ja kiukku nousi usein pintaan muutenkin. Ei kai vain seesteinen jakso ole loppumassa, hän ajatteli.

"Olo johtui todennäköisesti vaihdevuosioireista. Töissä vastaavassa elämänvaiheessa oleva nainen sanoi, että minulla on oikeus räyhätä, se helpottaa."

Leena kertoo, että joskus kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät jopa haikailevat maniavaiheen perään.

"Minusta mania ei todellakaan ole sen arvoista. En halua riskeerata elämääni."

Elämä tuntuu hänestä nyt kaikin puolin hyvältä. "Minulla on ymmärtäväinen ja tukeva aviomies, lapset ja vakituinen työ."

Leena on juuri lähdössä tyttärensä kanssa talvilomalle etelään. Hän odottaa matkaa innolla.

"Joillakin meistä valo voi laukaista manian samalla lailla kuin kaamos masennuksen. Onneksi minun ei tarvitse pelätä sitä", hän sanoo.

"Vastoinkäymisiin olen oppinut suhtautumaan niin, että olkoon, kaikesta ei tarvitse välittää."

Reseptit