Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Antakaa lasten olla kurittomia

 |   | 
 

Tiedättekö sellaisen nalkuttavan äänen? Riipivän, narisevan, tyytymättömän. Ei, se ei ole varsinaisesti kukaan henkilö, jonka tuntisitte. Mutta se ei tunnu myöskään täysin kuvitellulta, vaan kolkolla tavalla todelliselta. Se on ääni pään sisällä. Aina huonolla tuulella. Aina arvostelemassa. Aina vaatimassa jotakin enemmän.

Ei käy! Ei kelpaa! Sinä et käy! Sinä et kelpaa! Yritä enemmän! Yritä kovemmin! Miten sinä taas mokasit? Jos olisit huolellisempi, jos olisit varautunut paremmin, jos olisit ennakoinut, miettinyt etukäteen, jos et olisi tuollainen...tuollainen kuin olet.

Jos päänne sisällä on tuollainen ääni, millaista mahtaa olla elämänne?

Mietittekö: Jos vain onnistuisin ennakoimaan nuo ja nämä asiat? Jos vain onnistuisin pysymään askelen edellä, eliminoimaan tuon ja tämän riskin, suunnittelemaan kaiken tällä kertaa satavarmasti, kontrolloida kovemmin, hallita paremmin...

Jos teillä on tällainen nalkuttavan ääni päässänne, niin palataanpa ajassa taaksepäin. Siihen hetkeen, kun te synnyitte tähän maailmaan. Olitte alastomia. Olitte vapaita. Täydellisiä pieniä luontokappaleita, tutti suussa, silmät kiinni. Mitä luulette? Oliko teillä silloin tuollainen ääni päässänne?

Ei ollut. Se on jotakin, mikä on istutettu päähänne. Mikä traagisinta, se on istutettu päähänne hyvää tarkoittaen. Kun katson ympärilleni, näen sen tapahtuvan tänäänkin, leikkipuistoissa, supermarketeissa, illanistujaisissa tuttavien luona. Enkä koeta hurskastella. Saan itsenikin kiinni siitä.

Puhun ehdollisesta rakkaudesta.

Ennen kuin minusta tuli isä, ihmettelin aina, miksi Cesar Millanin kaltaiset koirankoulutusohjelmat olivat niin suosittuja. Sitten tuli Supernanny, ja ymmärsin koko kuvion. Lastenkasvatuksesta on tehty koirakoulutusta. Voimme vahvistaa haluttua käyttäytymistä.

Tai voimme heikentää ei-haluttua käyttäytymistä. Oppiminen on assosiaatiota ja behaviorismi elää – katsokaa:

Käyttäytymisen heikentäminen: Kun lapsi käyttäytyy huonosti, rankaise häntä. Näytä, että et hyväksy hänen käytöstään. Älä ota häntä syliin. Käännä hänelle selkäsi. Älä vastaa lapsen aneluihin. Laita jäähynurkkaan – äläkä hellitä kunnes hän tekee niin kuin häneltä odotetaan.

Käyttäytymisen vahvistaminen: Kun lapsi tekee mitä hänen odotetaan tekevän palkitse häntä. Kehu! Halaa! Osta jotakin, mitä hän on toivonut! Vie hampurilaiselle tai Hoploppiin – mutta vain, kun hän toimii odotusten mukaan.

Kolikolla voi kaksi puolta, mutta lapsi näkee niistä vain yhden. Rakastamme sinua ja hyväksymme sinut vain jos olet sellainen, kuin sinulta odotetaan.

Sallikaa minun antaa esimerkki siitä, mikä tällaisessa koirakoulutuksessa on vialla. Pieni lapsi on lyönyt toista lasta. Äiti tulee vihaisena (ja luultavasti häpeissään) paikalle, ja rankaisee poikaansa. "Nyt pyydät anteeksi! Ei mitään selityksiä! Ei sanaakaan! Nyt pyydät heti paikalla anteeksi!"

Uskokaa pois – tällaista tapahtuu ja näillä sanoin.

Vika on siinä, että lapsen selitys on yhtä tärkeä kuin anteeksipyyntö. Lapsen selitys antaa äidille mahdollisuuden opettaa ja kertoa, mikä meni vikaan, miksi se on väärin ja mitä olisi voinut tehdä toisin. Lapsen selitys antaa tapahtumalle sisällön, ja sieltä kumpuaa tapauksen moraali. Lapsen moraalia on mahdotonta kasvattaa, jos me vain asetamme rajan ja vaadimme sen noudattamista ilman, että puhumme miksi se on tärkeää.

Entä miten tämä liittyy nalkuttavaan ääneen päässämme? Olen ottanut asiakseni tarkkailla ostoskeskuksissa ja muissa paikoissa, miten pienille lapsille puhutaan.

Tässä satoa: "Miten monta kertaa sinulle täytyy sanoa... kyllä on niin kovakalloinen kakara... ei ole maailmassa varmasti toista yhä kiittämätöntä ja huonosti käyttäytyvää... jos et nyt lopeta tuota marinaa, niin et kyllä ikinä enää... mikä helvetti sinua vaivaa, kun pitää aina vollottaa... katso miten siististi ja kiltisti Annen lapset istuvat, kun sinun täytyy koko ajan... mikä sinussa on vikana..."

Niin paljon kuin voimme ihailla Supernannyn toimintaa televisiossa, tämä on supernanny in the real world. Täältä se nalkutus jää päähän soimaan. Se tulee asenteesta, jonka mukaan kelpaamme vain, jos täytämme meille asetetut odotukset. Ei sen väliä, tulevatko nuo odotukset vanhemmiltamme, koulukavereilta, työnantajalta tai yhteiskunnallisista ihanteista, arvomme ihmisenä määrittyy ulkoapäin.

Mutta se on vain luonnollista. Viesti, jonka olemme oman elämämme sääntöilijöiltä oppineet on, että tärkeintä on se, miltä tekemisemme näyttää ulospäin, ei se millaisia ajatuksia ja ominaisuuksia kannamme sisällämme. Vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään puhuvan sosiaalipummin sisäisestä kauneudesta?

Haluaisin sanoa tämän. Koiria koulutetaan assosiaatiotekniikoilla siksi, että niille ei voi selittää mitään. Lapsillemme me sen sijaan voimme selittää kaiken juurta jaksain. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi on tottelevainen. Ei se ole niin tärkeää, että lapsi noudattaa rajoja ja sääntöjä. He ovat vapaita sieluja eivätkä ole tulleet tänne pokkuroimaan kenenkään sääntöjen mukaan.

Paljon tärkeämpää on, mitä tapahtuu lapsen sisällä. Paljon tärkeämpää on, mitä lapsi ajattelee ja mikä häntä motivoi. Paljon tärkeämpää on puhua lasten kanssa – siitä mikä on hyvää ja pahaa; mikä on oikein ja väärin ja miksi jokin on pahaa ja miksi jokin on väärin. Se on pitkä tie, mutta ainoa, joka kasvattaa lapsen moraalia, ja kun lapsi kulkee itse oivaltamallaan moraalisella kartalla, hän asettaa itse omat rajansa.

Kyse on oikeastaan samasta asiasta, kuin miksi en voi sietää käsitettä itsetunto. Itsetunto nimittäin on jotakin keinotekoista ja mekaanista ja ulkopuolelta määrittyvää. Kun teen niin ja näin, itsetunto kasvaa. Jos tapahtuu sellaista ja tällaista, itsetunto laskee. Ongelmana on, että jotkut voivat kohottaa itsetuntoaan – ainakin hetkellisesti – kiipeämällä kerrostalon katolle Hyvinkäällä ja ampumalla tuntemattomia ihmisiä umpimähkään.

Paljon terveempi käsite on itsetuntemus. Kun ihmiset tuntevat, että heitä on rakastettu myös huonoina päivinä; tai vaikka he eivät ole kauniita ja lahjakkaita; tai silloinkin kun he eivät täytä odotuksia, he tuntevat itsensä arvokkaiksi riippumatta siitä miltä he ja heidän tekemisensä näyttävät ulospäin. Kun ihmiset tietävät millaisia ihmisiä he ovat, millaisiin arvoihin he uskovat ja miksi, ulkopuoliset määrittelyt eivät heitä paljon hetkauta.

Rakastakaa siis, ihmiset, rakastakaa kurittomia, raivoavia ja änkkäränkkiä muksujanne. Kuiskatkaa kiukkupussin korvaan "tiedätkö mitä, olet hyvä tyyppi." Puhukaa lapsillenne nyt, koska niin kauan kuin he ovat pieniä, he haluavat oppia ja kuunnella.

Valitkaa sananne viisaasti, sillä lapsenne ihailevat teitä ja haluavat tulla teidän kaltaisiksenne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi


Suosituimmat uutiset – Auto & Tiede