Elämän ja kuoleman tietokonepeli – vastustajana oranki

Tiede
 
Hanne Granberg
Suomalainen tutkija Hanna Wirman kehittää pelejä, joita ihmiset kotisohvillaan ja orangit häkeissään voisivat pelata netin välityksellä yhdessä. Wirma tutkii orankien ja ihmisten pelaamista indonesialaisessa orankipuistossa. Pelien idea on saada huomio kääntymään orankien tilanteeseen: jos mitään ei tapahdu, niitä ei kohta enää elä luonnossamme.

Jotta orankien tuho voidaan estää, on keksittävä jotakin hyvin yllättävää. Suomalaistutkija Hanna Wirman kehittää nyt Indonesiassa tietokonepelejä, joita me kaikki voisimme pelata orankien kanssa.

Aina kun apulaisprofessori Hanna Wirman kertoo työstään, kuulijat huokaisevat ooh ja vau!

"On tämä tosi siisti juttu itsellekin", Wirman sanoo. Viereisessä häkissä juttelua tuijottavat hievahtamatta Wirmanin tärkeimmät tutkimusapulaiset, orankinuorukaiset Bento ja Is.

Is pelaa peliä, jossa orankien lempihedelmää duriania siirrellään tökkäyksillä paikasta toiseen.
Is pelaa peliä, jossa orankien lempihedelmää duriania siirrellään tökkäyksillä paikasta toiseen.

Kolmisin he kehittävät täällä keskellä Indonesian sademetsää pelejä – orangeille. Pelejä, joihin myös länsimaiset ihmiset voisivat osallistua nettiyhteyden avulla kotisohvaltaan. Kukapa ihminen ei haluaisi haastaa muistipelissä orankia, joka metsässäkin vaivatta muistaa tuhansien puiden sijainnit ja muodot? Sekä pää ylös- että alaspäin!

Apulaisprofessori Hanna Wirman, 33, pitää Bentoa ja Isia ystävinään.
Apulaisprofessori Hanna Wirman, 33, pitää Bentoa ja Isia ystävinään.

Peli kuulostaa hauskalta, mutta siinä on kyse elämästä ja kuolemasta: siitä, elääkö orankeja luonnossa myös tulevaisuudessa.

Orankien tulevaisuus on uhattu. Orankeja eli aiemmin lähes koko Kaakkois-Aasiassa. Sata vuotta sitten niitä oli satojatuhansia. Borneolla on orankeja nyt yhden arvion mukaan alle 40 000, Sumatralla muutama tuhat ja muualla niitä ei enää luonnossa elä. Vuosikymmenessä orangit ovat vähentyneet noin 15 000:lla.

"Suurin uhka orangeille on niiden elinympäristön häviäminen, ja siihen me länsimaiset kuluttajat olemme syyllisiä. Kun ihmiset pääsevät pelaamaan orankeja vastaan, he tutustuvat orankeihin, havahtuvat niiden hätään ja vaativat Indonesian sademetsien suojelua", Wirman selittää ajatusta tutkimuksensa takana.

Samalla peleistä on virikettä häkkien vankeudessa tylsistyville orangeille. Siis Benton ja Isin kohtalotovereille maailmalla.

Orangeille annetaan myös koululaisten tekemiä pelejä.
Orangeille annetaan myös koululaisten tekemiä pelejä.

Bento ja Is ovat hurmaavia nuorukaisia Tasikokin villieläinten pelastuskeskuksessa. Tasikokin häkeissä hyppelee paikallisten sademetsien harvinaisia apinoita ja lintuja, jotka on takavarikoitu salakuljettajilta ja muilta konnilta.

Bentoa ja Isia ei Tasikokissa kutsuta eläimiksi, vaan aina orangeiksi. Lähisukulaisten, ihmisen ja orangin, perimä on 97-prosenttisesti samanlainen. Bento ja Is tapittavat nytkin hievahtamatta serkkujaan häkin raoista. Ne lukevat ihmistä tarkkaan: Millä aikeilla liikkeellä? Kiinnostava tyyppi vai ei?

Kohta ne jo yrittävät varastaa parimetrisillä kepeillä vierailijoiden laukkuja olalta. Ne heilauttavat itsensä pitkillä punakarvaisilla käsillään ja vahvoilla jaloillaan häkin katosta roikkuvasta tukista vesialtaan reunalle, autonrengaskeinulta toiselle ja riippuvat sitten keinusta varpaidensa varassa pää alaspäin.

Ooh ja vau!

Orankihäkin kyljessä on havaintokoppi, josta tutkijat ohjaavat myös peliruutua häkin seinällä. Nyt Wirman erehtyy kopissa vilkaisemaan kirjoituspöydän vetolaatikkoon. "Voi ei. Taas!"

Rotat ovat yön aikana purreet orankien pelilaitteen johtoja ja alkaneet muovata pätkistä pesää.

Tällaista on pelitutkijan arki orankien parissa. Jos ei ole jokin laite rikki, häkki on hajalla ja hitsaaja vapaapäivällä. Aikaa ei olisi hukattavaksi, sillä Hongkongin teknisessä yliopistossa pelinkehityslinjaa vetävä Wirman ehtii kenttätöihin Indonesiaan vain pari kolme kertaa vuodessa.

Hän päätyi työhönsä, kun vastasi kolme vuotta sitten Hongkongin teknisen yliopiston ilmoitukseen, jossa etsittiin orankien kosketusnäyttöpeleille kehittäjää. Se kuulosti sekä aivan uudelta että kovin tutulta.

Wirmanin nuoruudessa hänen kaltaisensa pelaava nainen oli yhtä outo kuin pelaava oranki, ja hän väittelikin tietokonepelejä pelaavien naisten identiteetistä. Kun Wirman rakensi Lapin yliopistoon pelikoulutuksen ohjelmaa vuonna 2005, peliteollisuutta pidettiin vielä höpöhommana.

Wirman tarttui uusimpaankin haasteeseen suoraviivaisesti.

"Aluksi suunnittelin hienon graafisen muistipelin. Ajattelin, että vien sen orangeille ja sitten hienosäädetään. Orangit voittavat ihmiset ja ihmiset tajuavat, kuinka älykkäitä orangit ovat."

Mutta eivät orangit käyttäytyneet kuten Wirman oli kuvitellut.

Bento seuraa ruudun takaa, kun Hanna Wirman korjaa pelilaitetta.
Bento seuraa ruudun takaa, kun Hanna Wirman korjaa pelilaitetta.

Nyt Bento näyttää, miten oranki tahtoo pelata. Ensin Bento nuolaisee ruutua ja tökkii sitä kielellään. Vasta sitten Bento laskee sille pitkät sormensa.

Bento tökkää ruutua, sormen alle ilmestyy durian-hedelmä. Tökkäys toiseen kohtaan, durian vaihtaa paikkaa. Siihen kiinnostus lopahtaakin. Kohta Bento roikkuu jo häkin katossa.

"Orangit eivät istu yhden asian ääressä pitkään kuten ihmiset. Ne pelaavat vähän aikaa, tekevät sitten muuta ja tulevat taas takaisin pelaamaan", Wirman kertoo.

Jo ensikäynnillään Tasikokissa Wirman tajusi, ettei ihmisille tehty ruutu täysin sovi orangeille. Ne katsovat ruutua ihan läheltä, niiden kädet ovat isommat ja ne käyttävät myös jalkojaan ja kieltään ruudun paineluun.

Tämän päivän yllätys on ruutuun painuva pippeli. Orankipojat ovat tulleet sitten Wirmanin viime käynnin murrosikään.

Eivätkä orankipojat muutenkaan pysty keskittymään pelaamiseen: On valokuvaajan kamera, jota on yritettävä anastaa. On toimittajanainen, johon Bento ihastuu ja jolle hän viskoo häkistä lahjoja – puoliksi syömiään hedelmiä, kaarnanpalasia ja mutaa.

Tasikokin sääntöjen mukaan ihmiset ja orangit eivät saa koskettaa toisiaan, vaikka orangit sitä selvästi haluaisivat. Osin kyse on turvallisuudesta – orangin voima riittäisi kiskaisemaan ihmiskäden irti –, mutta ennen kaikkea Tasikoki haluaa pitää villieläimet mahdollisimman villeinä.

Orankien kanssa saa kuitenkin leikkiä. Jos Bento tai Is työntää kepin häkistä, ihminen saa osallistua kepinvetoon. Orangit tosin aina voittavat, ovathan ne ainakin seitsemän kertaa ihmismiestä vahvempia.

Orangeille syötetään hedelmiä.
Orangeille syötetään hedelmiä.

Havaintoja:

Orangit rakastavat tavaroiden hajottamista. (Kun Is varastaa pelilaitteen, se alkaa heti purra. Samaa ruutua myydään armeijoille ja sen luvataan kestävän vaikka mitä. Isin käsittelyssä ruudusta irtoaa hetkessä päällikerros.)

Orangit matkivat. (Is asettelee rätinkappaleen päänsä päälle, kun näkee toimittajan huivin.)

Orangit pitävät orankien ja ihmisten kuvista ja videoista. Ne katselevat mielellään tanssia. Ainakin Is himoitsee pinkkejä tavaroita. Äänet kiinnostavat niitä.

Wirman hyödyntää havaintojaan uusissa peleissään. Orangit saisi tekemään vaikka mitä temppuja, jos niille tarjoaisi herkkuja palkinnoksi. Mutta Wirmanin tutkimuksessa orangeista ei tehdä ihmisen viihdykettä. "Pelien on oltava sellaisia, että orangit saavat niistä itse iloa."

Wirman ei vielä tiedä, milloin pelit valmistuvat, mutta valmiista peleistä hänellä on paljon suunnitelmia. Yhdessä Microsoftinkin kanssa ideoidussa pelissä orankien aamuliikkeet kuvataan joka aamu ja ihmiset länsimaissa tekevät samat jumpat kameran edessä. Sitten orangit voivat katsella orankimaisesti heiluvia ihmisiä.

"Ja jos ihmisen ja orankien välisen muistipelin saisi toimimaan, niin se olisi hyvä."

Aurinko on vasta nousemassa, kun tömistelemme seuraavana aamuna Wirmanin kanssa orankihäkeille. Orangit seisovat nelin raajoin. Isin kurkusta kuuluu lyhyt huuto.

"Äkkiä takaisin", Wirman komentaa. Hän ei ole koskaan nähnyt orankeja noin jännittyneinä.

Odottelemme nurkan takana säikähdyksen laantumista. Ehkä hatuissamme näytimme metsästäjiltä, jotka veivät Isin äidiltään? Myöhemmin kuulemme, että tulkitsimme orankeja väärin – ne olivatkin tulostamme innoissaan.

Noin nelikuukautinen Is pelastettiin salakuljettajien käsistä kymmenen vuotta sitten. He olivat luultavasti ampuneet Isin äidin Borneolla ja tunkeneet vauvan laatikkoon. Isia yritettiin viedä ulkomaille ehkä lemmikiksi.

Is muutti Tasikokiin. Kun paikallinen koululaisryhmä näki Isin, yksi lapsista kertoi, että heillä on kotona samanlainen. Perhettä ei tarvinnut kauan suostutella luopumaan laittomasta lemmikistään, Bentosta.

Toisin kuin muut Tasikokin eläimet, Bento ja Is eivät koskaan pääse takaisin sademetsään. Orankiäidit opettavat lapsilleen noin kahdeksan vuotta metsässä selviämisen taitoja, ja sitä koulutusta Bentolla ja Isillä ei ole.

Niitä ei aikanaan lähetetty erityiseen orankien pelastuskeskukseen, koska ne olivat täynnä. Pelastuskeskuksissa ihmiset ottavat orpovauvojen äidin paikan ohjaajana. Orankiäiti opettaa lapselle esimerkiksi tuhannesta kasvista, mihin niitä voi käyttää ja miten niitä voi syödä. Tutkijat ovat havainnoineet, kuinka villiorangit parantavat kasveilla pääkipunsa ja malariansa.

Luonnossa orangit liikkuvat lähes koko ajan yläilmoissa. Ne heiluttavat puuta latvasta, kunnes puu taipuu niin paljon, että ne pääsevät seuraavaan. Orankien täytyykin oppia, mitkä oksat kestävät niiden painon – ihmistä lyhemmät orankiurokset voivat painaa jopa sata kiloa.

Orangit tekevät joka yöksi pedinkin puunlatvaan. Pedin päälikerrokseen ne panevat hyttysiä karkottavia lehtiä. Yleensä petipaikalta on myös kaunis näköala.

Ehkä orangit arvostavat myös kauneutta? Ainakin ne koristavat itseään kukkasin ja peilailevat veden äärellä.

Is löydettiin salakuljettajilta.
Is löydettiin salakuljettajilta.

Orankien pelastamiseen tähtäävä pelitutkimus oli hollantilais-indonesialaisen biologin Willie Smitsin idea. Smits on kuuluisa orankipiirien joka paikan höylä, jota luontoon palautetut orangitkin palaavat tervehtimään.

Smits on perustanut myös Tasikokin ja monta muuta eläintenpelastuskeskusta Indonesiaan.

Mitä Smits haluaisi meidän länsimaisten ihmisten tekevän orankien pelastamiseksi?

"Tehkää kuten brittilapset, osoittakaa mieltä palmuöljytuotteita vastaan marketien edessä. Pelkkä boikotointi ei riitä", Smits sanoo puhelinhaastattelussa.

Orankien suuri uhka on niiden elinympäristön tuhoaminen öljypalmuplantaasien tieltä. Palmuöljyä käytetään muun muassa ruuissa ja biopolttoaineissa.

Mutta riittääkö aika? Onko mielenosoituksista ja Wirmanin peleistä enää hyötyä?

"Viimeisenä kuolee toivo. Jokainen oranki on henkilö, jolla on tunteet. Pitää taistella viimeiseen asti", Smits sanoo.

Hanna Wirmankin taistelee, vaikkei ole varma, ehtiikö hänen apunsa pelastamaan sademetsät.

"Jos orangit luonnosta kuolevat ennemmin, niin ainakin peleistä on ajanvietettä orangeille, jotka elävät vankeudessa. Bento ja Iskin elävät vielä hyvinkin kolmekymmentä vuotta."

Reseptit