Olenko kertonut teille viime kerrasta kun kävimme mammuttia pyytämässä? Mukana olivat vanhat kamut, Häkämiehen Jyri ja Wahlroosin Björn, ja monta monta muuta. Meitä oli nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, fiksuja ja hitaita, mutta jokaisen panosta tarvittiin. Mammutti oli todellinen järkäle, eikä se luopunut hengestään taistelutta. Voi miten me riemuittiin, kun se kellahti kyljelleen. Saatiin ruokaa koko heimolle.

Sitten tapahtui jotakin, mitä en vieläkään oikein ymmärrä. Vielä kun me juhlittiin kaatoa, Jyri ja Björn nousivat ruhon päälle. Ne sanoivat, että niille kuuluu enemmän kuin muille. Me saataisiin ottaa vain vähän, mutta ne pitäisivät loput. Me oltiin ihan huuli pyöreinä.

Kuten mammuttitarina kertoo, lajimme olisi kuollut sukupuuttoon jo kauan sitten, ellemme olisi oppineet tekemään yhteistyötä. Yhteistyö ja elämä sosiaalisessa yhteisössä on edellyttänyt epäitsekkyyttä; että teemme joskus uhrauksia, jotka heikentävät omaa asemaamme, mutta koituvat toisten hyödyksi. Samoin odotamme toisten tekevän uhrauksia, jotka heikentävät heidän asemaansa, mutta koituvat meidän hyödyksemme. Epäitsekkyys ja vastavuoroisuus ovat voimia, jotka ovat aina pitäneet ihmisyhteisöjä koossa.

Järjestelmä ei kuitenkaan ole täydellinen. Sitä voi käyttää hyväksi, ja vieläpä härskillä tavalla. Voimme ottaa vastaan palveluksia maksamatta niitä takaisin. Voimme myös hyötyä muiden ihmisten epäitsekkäistä teoista, jotka kerryttävät yhteistä hyvää, osallistumatta itse tämän yhteisen hyvän tuottamiseen. Evoluutiobiologiassa tällaisia yksilöitä kutsutaan vapaamatkustajiksi.

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui uudenvuodenpuheessaan oleskeluyhteiskunnasta, hän viittasi ymmärtääkseni juuri tällaisiin vapaamatkustajiin. Monien mielessä välähti heti kuva työttömästä nuoresta, joka mieluummin nostaa korvauksia ja pelaa päivät pleikkaa, kuin ottaa vastaan niin sanottua paskatyötä.

Nyt sitten ajatusleikki. Mitä jos Niinistö tarkoitti kuitenkin jotakin muuta? Mitä jos vuodet vallan ytimessä ovat opettaneet hänelle, keitä ovat yhteiskuntamme todelliset vapaamatkustajat. Todelliset vapaamatkustajat voivat nimittäin olla ihmisiä, jotka Niinistö tuntee erittäin hyvin.

Evoluutioteoriassa "vapaamatkustus" on kilpailuetu. Vapaamatkustaja ei tee uhrauksia, kuten yhteisön muut jäsenet, joten hänen ei koskaan tarvitse maksaa näistä uhrauksista koituvia kustannuksia. Samalla hän kuitenkin hyötyy täysimittaisesti muiden tekemistä uhrauksista ja nauttii muiden tuottamasta yhteisestä hyvästä. Näiden kahden edun seurauksena hän on "kelpoisempi" kuin muut, kuten evoluutiobiologinen termi kuuluu. Jos kyseessä on mikrobi, se saa vapaamatkustuksesta lisääntymisetua. Ei ole syytä epäillä, etteivätkö vapaamatkustajat hyötyisi strategiastaan myös ihmisten maailmassa.

Tätä taustaa vasten on vaikea nähdä, että Miro olisi vapaamatkustaja. Miro istuu päivät verhojen pimentämässä huoneessa, katsoo televisiota ja pelaa pleikkaa. Hänellä ei ole varaa syödä ulkona, tavata tyttöjä baareissa, lentää ulkomaille tai ostaa edes junalippua Helsinkiin. Paskatyö, jota hänelle tarjotaan, ei paljon kiinnosta, koska elämä on muutenkin jo paskaa, eikä bokserien puhelinmyynti provikalla tuo siihen muutosta.

Miro ei voi olla evoluutiobiologian tarkoittama vapaamatkustaja, sillä hän ei hyödy tilanteestaan millään tavalla. Päinvastoin, hän maksaa tilanteestaan kovaa hintaa joka päivä. Nuo kustannukset ovat masennusta, menetettyjä eläkesäästöjä, ja vuosi vuodelta heikkenevää terveyttä.

Jos haluamme ymmärtää, keitä ovat yhteiskuntamme todelliset vapaamatkustajat, palatkaamme hetkeksi mammutin ääreen. Olemme laji, jonka mieli ja moraali on kehittynyt pienissä yhteisöissä. Me elimme yhdessä, metsästimme ryhmissä, ja jaoimme saaliin tasan. Jos joku sai saalistettua jotakin ylimääräistä, paras paikka sijoittaa se oli kaverin vatsalaukku. Antropologi Christopher Boehmin mukaan näissä oloissa vapaamatkustajat olivat niitä, jotka koettivat nousta toisten yläpuolelle saadakseen enemmän kuin muut.

Näin ollen haluaisin kiinnittää huomionne sellaisten ihmisten kuin Jyri Häkämies ja Björn Wahlroos toimintaan. Häkämies on saavuttanut poliittisessa elämässä kaiken ja saa uudessa toimessaan palkkaa, jollaisesta harva meistä voi edes haaveilla, mutta silti hän vaatii, että meidän muiden on tyydyttävä paljon vähempään, ja mieluusti alennettava nykyistäkin.

Vastaavasti Björn Wahlroosin varallisuus on niin suurta, että sen kokonaismäärää tuskin tietää hän itsekään, mutta silti hän on vaatinut, että vähäosaisilta pitäisi ottaa pois se vähäkin tuki, mitä he nyt yhteiskunnalta saavat. Hänen ei ole koskaan tarvinnut ottaa sitä riskiä, että hän putoaisi tyhjän päälle, mutta muilta hän odottaa sitä, koska niin markkinat toimivat.

Mitä jos presidentti lähetti uudenvuodenpuheessaan piiloviestin tällaisille vapaamatkustajille, jotka ottavat itselleen enemmän? Sillä oleskellahan voi myös kokouksissa, komiteoissa ja auton nahkaisilla takaistuimilla chaufförin kuljettaessa miestä työpaikalta kotiin. Pöytä on valmiiksi katettu myös kabineteissa ja gaalaillallisilla, ja se näyttää joltakin ihan muulta kuin mikroateria Miron keittiössä.

Eikö teistäkin ole jotain outoa siinä, että yhdet turvaavat ensin oman selustansa ja hajauttavat omaisuuttaan osakkeisiin, autoihin, asuntoihin, taiteeseen, vuosikertaviineihin, sveitsiläisille pankkitileille ja mihin lie, ja tulevat sitten huiskuttelemaan parvekkeelle, että tulkaas hei köyhät talkoisiin, mutta soppatykissä on jäljellä vain kalanperkeitä.

Evoluutiobiologit ovat tutkineet vapaamatkustajan ongelmaa mikrobeilla, homeilla, limasienillä ja monilla muilla yhteisöjä muodostavilla organismeilla, ja he ovat laatineet siitä lukuisia matemaattisia malleja erilaisilla lähtöasetuksilla. Se todellinen ongelma on siinä, että koska vapaamatkustajat lisääntyvät tehokkaammin kuin muut, niiden itsekäs genotyyppi runsastuu yhteisössä nopeasti. Jos vapaamatkustajia on vain vähän, yhteisö jaksaa kantaa niiden aiheuttaman rasituksen. Mutta jos vapaamatkustajat lisääntyvät liiaksi, yhteisön jäsenet eivät enää voi luottaa toisiinsa ja epäluottamus tekee lopulta yhteistyönkin mahdottomaksi. Yhteisöstä, jossa kaikki ovat vapaamatkustajia, ei enää voi yhteisönä puhua, sillä siellä kaikki vain koettavat hyötyä toisistaan.

Kaikilla organismeilla, mikrobeista alkaen, on kuitenkin keinonsa estää yhteisönsä vajoaminen vapaamatkustuksen anarkiaan. Jos vapaamatkustajien määrä nousee niin suureksi, että ne uhkaavat yhteisöä, vapaamatkustajia rangaistaan. Metsästäjä-keräilijät ovat olleet tällaisista asioista erittäin tarkkoja. Jos Jyri ja Björn olisivat todella nousseet mammutin päälle ja vaatineet suurinta osaa itselleen, heille olisi ensin naurettu, sitten pilkattu, sitten mukiloitu, ja jos sekään ei olisi auttanut, heidät olisi poistettu yhteisöstä.

Valitettavasti, viimeiset muutama tuhat vuotta hierarkiaa aristokratian, meritokratian, demokratian ja byrokratian muodossa on saanut meidät unohtamaan mistä me tulemme. Olemme unohtaneet sen niin täydellisesti, ettemme enää edes tunnista todellisia vapaamatkustajia. Luulemme vapaamatkustajiksi niitä, jotka kärsivät tilanteestaan joka päivä, vaikka todelliset vapaamatkustajat ovat niitä, jotka keräävät hyödyn muiden uhrauksista. Olemme myös päästäneet nämä vapaamatkustajat niin voimakkaaseen asemaan, ettei meillä ole enää mahdollisuuksia rangaista heitä. Vai onko? Ehdotuksia?

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.