Onko yhteiskunta kuin hotelli?

Tiede
 

On helppo ymmärtää, miksi valtiovallan pitää joskus potkia ihmisiä persuksille saadakseen heidät töihin. Olemme lajina nimittäin aika laiska.

Ostamme niitä kirjoja, joita muutkin ostavat. Äänestämme poliitikkoa, joka jollakin tavalla miellyttää meitä. Kun kännykät tulivat, aloimme tallentaa puhelinnumeroita mieluummin kännykän kuin aivojemme muistiin. Sillä onhan aivotyö aika rankkaa työtä, ja jos voimme välttää sen, mehän vältämme sen.

Sama näyttäisi pätevän myös fyysiseen työhön.

Yapin atollilla elävä yapien kansa uskoo, että ihmisen kuoltua hänen sielunsa muuttuu linnuksi tai pilveksi. Jos ihminen on elänyt hyvän elämän, hän nousee taivaaseen, eikä hänen enää koskaan tarvitse tehdä työtä.

On sur­keaa näh­dä, kuin­ka elä­män­sä pa­rem­mil­le työ­eh­to­so­pi­muk­sil­le omis­ta­nut ih­mi­nen me­nee mu­kaan tä­hän työ on työ on työ on työ -re­to­riik­kaan.

Niin sanotut primitiiviset kansat eivät ylipäänsä ole mistään välittäneet vähemmän kuin työstä. Silta korjataan mieluiten vasta sitten, kun se on romahtamispisteessä eikä yhtään ennen. Heidän suhtautumisensa työhön on muutenkin lähempänä sitä, miten lapset suhtautuvat leikkiin. Mitä tahansa he tekevätkin, he tekevät sitä aktiviteetin itsensä takia – ei siksi, että sillä tavoitellaan jotakin muuta.

Tässä primitiivisten kansojen asenteessa on jotakin syvällisesti inhimillistä. Vai voitteko muuten selittää mistä johtui, että Pohjois-Amerikan siirtokunnissa moni valkoinen karkasi omasta yhteisöstään ja liittyi intiaaneihin, mutta jos intiaani haluttiin osaksi valkoista yhteisöä, hänet piti raahata sinne väkisin.

Intiaanien näkökulmasta valkoisten elämän täytyi näyttää ilottomalta. Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi ansaitseman{hellip}

Hieno kuvaelma tästä ilottomuudesta nähtiin monta vuotta sitten jääkiekon MM-ottelussa. Suomi oli tappiolla – en muista ketä vastaan – ja erätauolla haastateltiin Petteri Nummelinia. Kun toimittaja kysyi, miten Suomi tästä pinteestä nousee, Nummelin vastasi, että se vaatii vain "työtä, työtä, työtä".

Silloin oli lähes varmaa, että Suomi häviää. Sinnikkyyttä on nimittäin kahta lajia. On sinnikkyyttä, jossa mennään hampaat irvessä vaikka läpi harmaan kiven. Ja on sinnikkyyttä, joka perustuu motivaatioon: siihen, että työ itsessään tuottaa tyydytystä.

Valmentajat eivät syyttä puhu jälkimmäisestä peli-ilona, ja tuolla erätauolla sen puuttuminen paistoi Nummelinin kasvoilta.

Kun teollinen vallankumous oli vielä nuori, ihmiset eivät todellakaan olleet mitään työlle omistautuneita alamaisia. Tuolloin vapaapäivä oli St. Monday, ja ihmiset pitivät siitä työnantajien harmiksi kiinni kynsin ja hampain. Minun isäni oli maalarina raksoilla ja äiti kaupan myyjä, enkä usko, että työ merkitsi heille koskaan mitään enempää kuin välttämätöntä pahaa, josta sai rahaa. Olihan taivahan tosi, että parasta elämässä oli olla poissa työstä.

Kun ajattelee tätä vuosisatojen vastenmielisyyttä, jota ihmiskunta on tuntenut työtä kohtaan – siis sellaista työtä, jota tehdään toiselle ja jota tehdään rahan vuoksi – nykyinen työhype tuntuu juuri siltä, pelkältä hypeltä. Kouluttaja toisensa perään selittää, miten työ tuo elämään sisältöä ja merkitystä ja on ihmisille psykologisesti suunnattoman tärkeää. Jos näin olisi, kai tuo merkityksen tunne tulisi luonnostaan, emmekä tarvitsisi konsulttiarmeijaa sitä vakuuttamaan.

Toinen puoli hypeä on valtiovallan nuorille suunnattu puhe siitä, että työ kuin työ on hyvä asia. Vaikka se tarkoittaisi heräämistä aamuviideltä, pendelöintiä 30 kilometrin päähän, palkkaa, jolla ei elä, ja työn sisältö olisi myydä boksereita ihmisille, jotka eivät niitä halua, työ itsessään on aina hyvää. Jos on, niin kas kun eivät suosittele hikipajoja Suomeen.

On surkeaa nähdä, kuinka elämänsä paremmille työehtosopimuksille omistanut ihminen menee mukaan tähän työ on työ on työ on työ -retoriikkaan. Se kertoo siitä, että valtio on alistunut työjumalan edessä. Työstä on tullut enemmän fetissi kuin keino ansaita elantonsa.

Viimeisin kehitysvaihe tässä työn fetisisoitumisessa on tehnyt keskustelusta äärimmäisen moraalista ja mustavalkoista. Nimittäin työtä vieroksuvalle ystävälleni Mirolle tuputetaan kaikista ovista ja ikkunoista viestiä, jonka mukaan työn hyväksyminen on velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Miksi? Milloin tämä tapahtui?

En osaa vastata kysymykseen, mutta paras osoitus tästä aikojen muuttumisesta tuli Jussi Halla-aholta pari vuotta sitten. Muistattehan kirjoituksen instrumentaalisesta ihmisarvosta: että ihmisen arvo määräytyy sen mukaan, kuinka hyödyllinen hän on yhteisölleen. Jos oletamme, että tämä pitää paikkansa, sillä on seurauksensa.

Halla-ahon hypoteettisessa yhteisössä arvokkaimpia olivat maanviljelijät ja metsästäjät, koska he tuottivat ruokaa kaikille. Jos siirrämme tämän järkeilyn omaan yhteisöömme, ei ole vaikeaa nähdä, ketkä meistä ovat arvokkaimpia. Ihmiset, jotka tuottavat eniten verotuloja, koska näillä veroilla kustannetaan palvelut kaikille – Miro mukaan lukien. Koska ihmiset tuottavat verotuloja vain jos he käyvät työssä, työ antaa kaikille mahdollisuuden olla edes vähän arvokkaita. Työstä kieltäytyminen ja toisten rahoilla eläminen sitä vastoin on sama kuin kieltäytyä ihmisarvostaan.

Maail­man­ku­va, jo­ta yh­teis­kun­ta on ho­tel­li -mal­li tar­joaa, pe­rus­tuu ala­mai­suu­teen.

Halla-ahon kirjoitus paheksuttiin aikoinaan kuoliaaksi, mutta hän vain kirjasi ylös perussuomalaiskokoomuslaisen yhteiskunnan julkilausumattoman säännön: yhteiskunta on vähän niin kuin hotelli. Jos olet asunut siellä ja hyötynyt sen palveluista, olet sille velkaa.

En vastusta ajatusta, että olisimme yhteiskunnalle velkaa. Se antaa meille – ainakin vielä toistaiseksi – ilmaisen koulutuksen ja terveyspalvelut, joten on vain reilua, että maksamme jotakin takaisin. Mutta sallikaa minun viedä tämä ajatus vielä hieman pidemmälle.

Nimittäin antoiko yhteiskunta sinulle veren, joka virtaa suonissasi? Antoiko yhteiskunta sinulle keuhkot, jotka hengittävät puhdasta ilmaa? Antoiko yhteiskunta sinulle sydämen, joka pumppaa verta ja happea kehoosi?

Entä antoiko yhteiskunta sinulle puhtaan ilman, jota hengittää? Tuottiko yhteiskunta puhtaan veden, joka virtaa kallioiden alla? Antoiko yhteiskunta sinulle sateen, auringonpaisteen, valon, sateenkaaren, lehtivihreän ja havunneulojen tuoksun.

Ei, ei antanut. Mutta yhteiskunta, jossa poliittisella eliitillä on läheiset siteet teolliseen eliittiin, hyötyy niistä suuresti. Se järjestää luvat, joilla kaivosyhtiöt pääsevät käsiksi mineraalivaroihin; säätää lait, jotka helpottavat metsäresurssien hyödyntämistä; muokkaa verotusta siten, että toimintaympäristö olisi teollisuudelle suotuisa.

Kaikki tämä kilisee varoiksi valtion kassaan, mutta maksaako se velkaansa itse takaisin? Jos maksaa, niin miksi uhattujen eläinten ja kasvien listalla on niin monta sataa lajia? Jos maksaa, miksi raskaana olevien naisten kannattaa välttää Itämeren silakkaa?

Maailmankuva, jota yhteiskunta on hotelli -malli tarjoaa, perustuu alamaisuuteen. Se antaa ymmärtää, että Miro on yhteiskunnalle velkaa, mitä vastaan hänen on alistuttava ja syötävä kädestä mitä tarjotaan. Minä sanon, Miro, että sinun todellinen velkasi on sukupolvien ketjulle, joka antoi sinulle elämän, ja maapallolle, joka tekee elämän mahdolliseksi. Jos haluat tehdä velvollisuutesi, pidä huolta läheisistäsi ja suojele elämää ylläpitäviä rakenteita. Käytä lahjojasi siihen, että kyseenalaistat yhteiskunnallisia totuuksia, jos ne ovat ristiriidassa omien velvollisuuksiesi kanssa.

Mitä jos määrittelisimme instrumentaalisen ihmisarvon siten, että arvokkaimpia ovat ne, jotka suojelevat elämää hellimmin? Sellaisella listalla yhteiskuntamme tukipylväitä olisivat äidit, omaishoitajat, lapsen pyllyn pyyhkijät ja vanhuksen vaipan laittajat – kaikki, jotka välittävät eläimistä, luonnosta ja ympäristöstä ja kaikki, jotka eivät halua olla osallistua yhteiskuntaan, joka perustuu jatkuvaan kasvuun ja kuluttamiseen.

Uskon, että Mirokin nousisi monta pykälää nykyisestä alennustilastaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi