Huoltomies koputtaa huoneen oveen turkulaisen vanhainkodin kolmannessa kerroksessa. Ilmanvaihtokanava pitäisi katsastaa.

"Mitäs he tarkistaa? Kyllä mun venttiilini ihan kunnossa on!" huoneen asukas Selma Tuominen sanoo ja nauraa päälle. Nauru on karheaa, käytössä kulunutta.

"Mä olen tämmöinen vähän huumormummu. Koitan olla aina iloinen. Ei tuu ryppyjä."

Raidallisella plyysisohvalla istuva Selma Tuominen, 109, on Suomen vanhin ihminen.

Sää oli poutainen mutta viileä, kun Selma Tuominen syntyi heinäkuun 19. päivä 1903 Turun lähellä Askaisissa vanhempiensa pienellä maatilalla. Turun kaduilla haisi vielä hevosenlanta eikä pakokaasu, sillä Suomen ensimmäinen auto oli tullattu kaupungissa vasta kolme vuotta aiemmin. Kesämekoissa kävelevien naisten kylkiä hankasivat korsettien luut.

Selma Tuominen onnistui lapsena välttämään ajan yleiset kauhut, sellaiset kulkutaudit kuin kurkkumädän ja tuberkuloosin. Hän lypsi tilan lehmät, raahasi kahdelle hevoselle heinää ja rikkoi kiven päällä jyviä kanojen ruuaksi.

Nämä asiat kertoo Selma Tuomisen tytär Aila Ahtola, 85, sillä Tuomisen oma muisti sumenee jo välillä. Kahden tunnin tapaamisen aikana hän sanoo monesti saman lauseen: "Nuorena olen ollut kova tanssimaan".

Oliko lempitanssi jenkka, polkka vai valssi?

"Emmää semmosest hyppäämisestä, jyskäpolkasta tykännyt. Tykkäsin sellasista tunteellisista, valssista."

Askaisten työväentalon salissa tanssittiin aina lauantaisin ja sunnuntaisin. Illan lopuksi huolehtivainen isoveli Ilmari tarttui siskoa hartioista ja saattoi kotiin. Se kiukutti nuorta naista.

Nyt Tuomista kiukuttaa enää harva asia. Kun hän kävelee rollaattorilla vanhainkodin käytäviä, hän niiaa jokaiselle vastaantulijalle – huvikseen.

"Vaikka joku mulle vähän pahasti sanois, niin en siitä suutu."

Työnsä vuoksi Selma Tuominen kulki yli kolme vuosikymmentä joka aamu Turusta linja-autolla Lemuun, jossa sijaitsi Suomen Villan kutomotedas.

Sotavuosien jälkeen 1950-luvulla tilauksia piisasi, ja naiset pinosivat villakoreja, kehräsivät lankaa ja kutoivat mattoja. Tuominen hoiti isoa kutomakonetta, paineli sen pillejä ja vaihtoi lankakeriä. Työ sujui hyvin senkin jälkeen, kun työtapaturmassa rikkoutunut sorminivel koukisti oikean keskisormen pysyvästi kohti kämmentä.

Aila-tytär muistaa, miten Selma piti häntä aina kadulla kädestä kiinni, eikä estellyt, kun tytär halusi tutkia lammesta löytyneitä sammankonpoikasia. Selmalla oli kaksikymppisenä tumma, pitkä, vahva palmikko. Se on tyttärellä tallessa kotona lipaston laatikossa.

Selma Tuomisella taas on oman lipastonsa keskimmäisessä laatikossa harmaa, pehmeä villatakki, jonka tytär on neulonut. Lipaston avain roikkuu puseron rintaan kiinnitetyssä hakaneulassa.

Selma ja Aila ovat sukunsa viimeiset. Selman ikätoverit ovat kuolleet, ja nuoremmatkin ystävät ovat heikossa kunnossa. Aila käy äitinsä luona kaksi kertaa viikossa ja soittaa joka ilta.

"Aina kun hän tulee, meillä on niin hauskaa", Selma Tuominen sanoo. "Oletsä mun kanssa tapellut?"

"En", tytär sanoo.

Sama taisi päteä Selma Tuomisen avioliittoon. Vuonna 1925 hän meni naimisiin Vilho Tuomisen kanssa. Mies oli töissä Merilän polkupyörätehtaalla Turussa. Vilho oli lukumiehiä, hankki eläkkeellä kirjastokortinkin. Selma Tuominen ei niin kirjoista piitannut, hän kävi eläkkeellä tanhuryhmässä. Aviomies kuoli 81-vuotiaana vuonna 1983.

"Meillä oli hyvä suhde. Silloin oltiin hiljaa, kun kiukkussii oltiin", Selma Tuominen sanoo.

"Hän on pois. Tuommoiset kivat otetaan pois."

Oma ikä on asia, jota Selma Tuominen kysyy tapaamisen aikana useasti.

"Ai mää olen Suomen vanhin. Herra jestas! Olenk mää niin helvatin vanha? Kyllä siinä jo paljon tanssattu on."

Kun pitkästä iästä puhutaan, Tuominen korostaa kahta asiaa: hän ei ole ikinä polttanut tupakkaa eikä ottanut alkoholia. Mitään paikkaa ei särje, eikä vakavia sairauksia löydy. 104-vuotiaaksi hän asui kotona Turun Nummenmäellä kerrostaloasunnossa ja kokkasi omat ruokansa, usein keittoja.

Vanhainkodissa hän petaa aamuisin sängyn ja pukeutuu. Mieluisin asu on kesäinen puolihame, jossa on palloja mustalla pohjalla. Päivisin Selma Tuominen lepää, joskus tulee selattua Turun Sanomia oman poydän ääressä. Lasikulhosta hän nappaa Marianne-karkkeja.

"Tääl mun kanssa kaikki ihmiset on kauhean iloissii. Ne ymmärtävät tämmöistä vanhaa. Mää olen aika humoristinen ämmä kans. Että ossaan elää."