Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Seksuaalisen väkivallan synkässä historiassa raiskauksen uhri oli aina syyllinen

Naisen hyveellisyyteen uskottiin, jos hän tappoi itsensä mieluummin kuin kärsi raiskauksen häpeän.

Tiede
 
Riikka Forsström
Roomalaisen legendan Lucretia säilytti kunniansa surmaamalla itsensä raiskauksen jälkeen. Jan Sanders van Hemessenin maalaus 1500-luvulta.
Roomalaisen legendan Lucretia säilytti kunniansa surmaamalla itsensä raiskauksen jälkeen. Jan Sanders van Hemessenin maalaus 1500-luvulta.

Huhtikuussa 1531 valtava miesjoukko, aikalaistodistusten mukaan jopa puolet Venetsian eteläpuolella sijaitsevan Chioggian kaupungin miespuolisesta väestä, hyökkäsi venetsialaisen kurtisaanin Angela Zaffettan kimppuun ja raiskasi tämän raa’asti.

Joukkoraiskauksen oli järjestänyt eräs Zaffettan entisistä rakastajista. Koston syynä oli se, että nainen oli sulkenut häneltä ovensa.

Kun Zaffetta viimein raahautui kotiinsa vaatteet riekaleina ja verta valuen, hän näki Venetsian talojen seiniin raapustettuja kirjoituksia, joissa luki: ”Angela Zaffetta tyydytti 6. päivänä huhtikuuta 1531 jokaisen.”

Kurtisaania oli kohdannut pahin mitä naiselle saattoi tapahtua, olipa tämä niin kutsuttu kunniallinen nainen tai maksettu rakastajatar. Tapaus herätti 1500-luvun naisissa suunnatonta pelkoa, ja sen jälkeen he pelkäsivät pitkään näyttäytyä julkisilla paikoilla.

Naisiin kohdistuneen seksuaalisen väkivallan historia kertoo sukupuolten eriarvoisuudesta sekä naisten turvattomuudesta miesten hallitsemassa maailmassa.

Menneillä vuosisadoilla vain harva raiskatuksi tullut nosti syytteen väkivallantekijää vastaan. Raiskauksista vaiettiin ja niitä salailtiin.

Jos raiskattu nainen oli köyhä ja naimaton, hänellä ei ollut mahdollisuuksia puolustautua rikasta ja vaikutusvaltaista linnanherraa vastaan.

Pahinta oli, että raiskauksen uhrit joutuivat ankaran syyllistämisen kohteiksi. Heidän katsottiin itse yllyttäneen miehiä seksuaalisiin hyökkäyksiin viettelevällä käyttäytymisellään. Nainen menetti maineensa, jos hän paljasti harrastaneensa avioliiton ulkopuolista seksiä, vaikka pakotettuna.

Aikana, jona neitsyys oli nuoren naisen arvokkain aarre, sen menettäminen raiskaajan kourissa teki lähes mahdottomaksi solmia avioliiton.

Raiskaaja sen sijaan pääsi usein kuin koira veräjästä. Vaikka neitsyen raiskaamisesta rapsahti kovempi rangaistus kuin aikuisen naisen väkisin makaamisesta, raiskaaja yleensä selviytyi sakoilla. Vain poikkeuksellisen törkeissä tapauksissa korkeaa yhteiskunnallista arvostusta nauttiva aatelismies päätti päivänsä mestauspölkyllä.

Mervyn Touchet, Castlehavenin jaarli, tuomittiin vuonna 1631 kuolemaan sen jälkeen, kun hänet oli yllätetty harjoittamasta sodomiaa kahden miespalvelijansa kanssa ja kun hän oli avustanut vaimonsa raiskaamisessa.

Myös miehet ovat joutuneet raiskauksen uhreiksi, samoin pienet lapset sukupuolesta riippumatta. 1400-luvulla ranskalainen aatelismies Gilles de Rais raiskasi ja surmasi satoja lapsia, pääasiassa 6–18-vuotiaita poikia.

Homoraiskaukset ovat rehottaneet vankiloissa ja oppilaitoksissa.

Oikeutta saadakseen raiskatun oli kyettävä antamaan todella vahvaa näyttöä siitä, että seksuaaliakti oli tapahtunut vastoin hänen tahtoaan.

Monissa tapauksissa uhrin uskottiin keksineen syytteensä silkasta kostonhimosta, kuten Raamatussa Potifarin vaimon, joka syytti miehensä orjaa raiskauksesta miehen torjuttua hänen lähentelynsä.

1600-luvulla elänyt englantilainen tuomari Mathew Hale totesi: ”Vaikka raiskaus on inhottava rikos, siitä voidaan syyttää helposti ja sitä on vaikea todistaa.”

Uhrin oli kyettävä osoittamaan, että hän oli taistellut kaikin voimin hyökkääjään vastaan. Mustelmat, ruhjeet ja neitseiden tapauksessa repeytynyt immenkalvo toimivat todisteina väkivaltaisesta hyökkäyksestä.

Vuosisatoja eli uskomus, ettei mies voinut raiskata aikuista naista, jos tämä oli puolustanut kunniaansa henkensä uhallakin.

Jopa 1700-luvun ranskalaiset valistusfilosofit Voltaire, Rousseau ja Diderot kannattivat näkemystä, jonka mukaan ”täytäntöön pantu raiskaus on aina sallittu raiskaus”.

Siveellinen nainen valitsi mieluummin kuoleman. Samuel Richardsonin suositussa romaanissa Clarissa (1748) elostelija huumaa puhtauttaan viimeiseen saakka varjelleen Clarissa-neidon ja raiskaa tämän ilotalossa. Clarissa sairastuu surusta ja kuolee.

Roomalaisessa legendassa hyveellinen Lucretia surmaa itsensä tultuaan kuninkaan pojan raiskaamaksi.

Raiskattujen naisten oli menneillä vuosisadoilla vaikea saada oikeutta senkin vuoksi, että heitä kohdeltiin isiensä ja aviomiestensä omaisuutena. Rikoksen ei katsottu kohdistuvan niinkään naiseen kuin hänen holhoojaansa.

Käsitys naisesta aviomiehen omaisuutena johti aina viime aikoihin saakka vallalla olleeseen ajattelutapaan, jonka mukaan aviomies ei voi raiskata vaimoaan. Vihkivalan vannottuaan vaimon oli oltava aina valmis tyydyttämään puolisonsa sukupuoliset tarpeet. Aviomiehellä katsottiin olevan oikeus pakottaa vaimonsa seksiin.

1800-luvun loppupuolella naisasialiikkeen pioneerit alkoivat vaatia naisten itsemääräämisoikeutta ja herättivät keskustelun avioliiton sisällä tapahtuvasta seksuaalisesta väkivallasta.

Osa ongelmaa oli kaksijakoinen naiskuva, joka saavutti huippunsa viktoriaanisella aikakaudella. Yhtäältä naiset nähtiin puhtaina pulmusina, joiden tehtävänä oli toimia moraalisina esikuvina intohimojensa vallassa riehuville miehille. Toisaalta naiset kuviteltiin kyltymättömiksi nymfomaaneiksi.

1700-luvun pornografisissa teksteissä toistuvat miehiset raiskausfantasiat, joissa naisten kuviteltiin vastustelevan keimailun vuoksi ja tosiasiassa nauttivan siitä, että fyysisesti voimakas, maskuliininen mies nöyryytti heitä ja alisti valtaansa.

Ajatus naisten loputtomasta seksinnälästä johti kuvitelmaan, että jopa aivan pienet tytöt olivat moraalisesti turmeltuneita olentoja, jotka viettelivät viattomia miehiä paheen teille.

Pariisissa marssitettiin 1780-luvulla tuomioistuimen eteen 50-vuotias viinikauppias Francois Bedu, jonka kerrottiin vieneen toistuvasti kaksi pientä tyttöä asuntoonsa, jossa hän oli raiskannut lapset ja tartuttanut näihin sukupuolitaudin.

Tapaus paljastui, kun toisen lapsen, kuusivuotiaan tytön, äiti huomasi tämän sukupuolielinten tulehtuneen. Kuulusteluissa itkua tuhertava lapsi kertoi Bedun paiskanneen hänet vuoteelle, nostaneen ylös hänen alushameensa ja ”asettaneen hänen jalkojensa väliin jotain kovaa joka oli tuottanut suurta kipua.”

Vaikka todisteet raiskauksesta olivat ilmeiset, tuomarin nuija kumautti kauppiaalle helmikuussa 1784 vapauttavan tuomion.

Aina 1700-luvulta lähtien yhä useampi lapsenraiskaus päätyi oikeuteen. Asenteiden jyrkentymisestä kertoo brittejä vuonna 1707 kuohuttanut tapaus.

Kymmenvuotiaan pikkutytön raiskaaja Thomas Smith ja hänen rikostoverinaan lasta kiinni pidellyt nainen, Alice Gray, tuomittiin kuolemaan.

Näin oli otettu askel kohti modernia sivistysvaltiota, jossa ainakin lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta tuomitaan.

Lähteitä: Georges Vigarello: A History of Rape (2001); Sexual Perversions, 1670–1890. Ed. Julie Peakman (2009); A Cultural History of Sexuality vol. 3–5. Ed. Ruth Evans (2011).

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Reseptit