Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Vainajien luilla parannettiin hammassärkyä, kirkon nauloilla hankittiin takaisin varastettuja tavaroita

Noituudesta syytetyt olivat 1700-luvun Suomessa useimmiten miehiä. Yleisin rikospaikka oli hautausmaa.

Tiede
 
Kimmo Taskinen / HS
Kuva: Kimmo Taskinen / HS

Renki Antti Rautio jäi verekseltään kiinni Paltamossa vuonna 1763. Mies seisoi haudassa, jonka oli kaivanut auki.

Hän aikoi ottaa ruumiista luun tai arkusta naulan ja kaivaa tuolla voimallisella esineellä kipeää hammastaan niin kauan, että veri valuisi.

Niinpä hän joutui käräjille taikuuden harjoittamisesta ja tunnusti kaiken – senkin, että hammasta yhä särki.

Tarina on peräisin Emmi Lahden väitöskirjasta, joka hyväksyttiin tammikuussa Jyväskylän yliopistossa.

Hän tutki 1700-luvun jälkipuolen taikuutta ja noituutta käsitteleviä oikeudenkäyntejä Vaasan hovioikeuden tuomiovallan alaisissa käräjäkunnissa. Alue kattoi valtaosan Suomea, Pohjanmaan aina Kemiin asti ja keskisen Savo-Karjalan.

Lahti selvitti yhteensä 174 tapausta konseptituomiokirjoista. Ne olivat kirjurin käräjillä kirjoittamia hyvin tarkkoja muistiinpanoja. Niissä tehdään yksityiskohtaisesti selkoa siitä, keitä oikeudenistunnoissa oli läsnä ja kuka sanoi mitä.

Joskus ne sisältävät loitsuja, ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi. Käsikirjoituksissa on usein lisäyksiä, yliviivauksia ja huomautuksia marginaaleissa.

Lahden työ on uraauurtava: 1700-luvun lopun suomalaista noituutta ja taikuutta ei ole ennen tutkittu. Konseptituomiokirjoja taas ei ole aiemmin käytetty laajalti lähteenä noituuden ja taikuuden tutkimuksissa.

Monen mielikuvissa menneiden vuosisatojen noitina lentelevät naiset. Heitä olikin suurin osa vuosien 1450–1750 noitavainojen syytetyistä ja teloitetuista Euroopassa. Näin oli ajoittain 1600-luvulla myös Suomessa.

Seuraavan vuosisadan lopulla suomalaiset noidat olivat kuitenkin enimmäkseen miehiä.

Lahden lähteissä 85 prosenttia taikuudesta käräjille haastetuista oli miehiä. Puolet syytteen alaisista teoista oli tehty hautausmailla. Näillä seikoilla on yhteys.

Aikalaiset nimittäin uskoivat, että hautausmailla lymyili väkeviä voimia, joita vahvat miehet pystyivät taioillaan ottamaan haltuunsa.

Taikuus sinänsä ei ollut sukupuolittunutta. Se oli pikemminkin arkipäiväinen asia. Kalaan lähtijä teki suojataian saaliin takaamiseksi ja karjanomistaja keväällä, kun laski lehmät laitumelle.

Esivalta sieti taikojen tekoa, ja yhteisön luotettu taikoja saattoi toimia pitkään, ennen kuin hänet ilmiannettiin. Silloin viranomaisilla oli velvollisuus tuoda tapaukset käräjille.

Joskus ihminen joutui oikeuteen, kun hänen kotoaan löytyi magiaan käytetty väline, kuten taikapussi. Se saattoi sisältää hautausmaan multaa, ruumiilta otettuja hiuksia sekä ihmisen tai käärmeen luita.

Taikapussin avulla pystyi saamaan aikaan pahaa tai hyvää.

”Tutkimuksessani noituus on pahantahtoista ja taikuus hyväntahtoista, mutta ajan ihmiset näkivät rajan häilyvänä”, Lahti selittää

1700-luvun suomalaisen rahvaan mielessä vanha kansanusko ja kristinusko elivät rinnakkain. Isä meidän -rukousta käytettiin luontevasti loitsun tavoin.

Hautausmailla majaili vainajiin, kirkkoon ja kaikkeen pyhään liitettyjä voimia. Kansanuskon mukaan vainajat saattoivat auttaa eläviä tai olla vaarallisia.

Kristillistynyt muoto samasta joukosta oli kirkonväki, siis haudoissa olevat ruumiit. Kirkonväen vaivat jäytivät sitä, joka valveilla ollessaan näki kuolleita.

Niistä kärsi eräskin nainen, jonka renki oli tunnettu taikoja. Tämä vei emäntänsä hautausmaalle luutaloon.

Siellä säilytettiin hautaamista odottavia vainajia talvisin maan ollessa jäässä sekä haudattujen jäänteitä, kun hautoja jouduttiin siirtämään.

Renki etsi luutalosta luun ja kopautti sillä potilasta päähän. Oikeuden pöytäkirjasta paljastuu, että sen jälkeen emännän vaivat vähenivät.

Parantajilla oli monenlaisia konsteja. Omaa hammassärkyään hääti mies, joka meni kirkkoon, puri alttaripöytää ja mumisi kirouksia sekä Jumalan nimeä. Lapsen korvasäryn karkottaja ajoi reellä kirkkomaata ympäri pääkallon kanssa.

Keinoihin kuului myös kirkon ympäri juokseminen, ovien potkiminen ja avaimenreiästä sisään puhaltaminen.

Varastetun omaisuuden palauttamiseksi viillettiin kolme lastua sieltä, missä anastettu tavara oli ollut, heitettiin ne ilmaan hautausmaalla ja lausuttiin loitsu.

Jotta varas palauttaisi kähvelletyn esineen, sen entiselle paikalle vietiin kirkon seinästä irrotettuja nauloja.

Rakkauden herättämiseksi tehtyjä taikoja puitiin myös oikeudessa. Lahden aineistossa lemmennostatukseen liittyviä syytteitä on neljä.

Yhdessä jutuista piika tiputti kolme tippaa verta vasemman käden nimettömästään leivälle. Väärä mies kuitenkin otti sen väkivalloin, söi siitä osan ja antoi loput eläimille. Leipä ei siten koskaan päätynyt oikealle kohteelle.

Toisessa tapauksessa mies epäili, että vaimo oli tehnyt hänelle rakkaustaian. Naisen väitettiin yrittäneen parantaa avioliittoaan, mutta häntä ei voitu todeta syylliseksi. Pari tuomittiin jatkamaan avioeloa.

”Koska tapaukset oli alistettu hovioikeuden tarkasteluun, kyse oli vakavista rikoksista”, Lahti toteaa.

Niinpä rangaistuksetkin olivat tuntuvia: 10–40 hopeataalerin sakkoja. Tuohon aikaan renki ansaitsi vuodessa 20 kuparitaaleria, ja hopeataalerit olivat kolme kertaa niin arvokkaita kuin kupariset.

Suurimmat sakot rapsahtivat niille, jotka olivat toistuvasti asialla.

Lahden aineistossa ei ollut yhtään kuolemantuomiota, vaikka noituudesta senkin olisi voinut määrätä.

Yliluonnolliseen liittyvät säädökset eivät ole niin muinaisia kuin miltä ne tuntuvat. Suomen laista kumottiin vasta vuonna 1998 pykälä, joka kielsi ”maksua vastaan loitsimisen ja tietäjänä toimimisen”.

Hautausmaat ovat yhä lakikirjan mukaan erityisiä paikkoja. Hautarauhan rikkomisesta seuraa sakot tai enimmillään vuosi vankeutta.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!