Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Rion Sokeritoppa on trooppisen ilmaston ja rapautumisen luomus

Samanlaisia saarivuoria ovat myös Koli ja monet Lapin tunturit.

Tiede
 
Jukka Hildén
Ricardo Moraes / Reuters
Oikealla näkyvä Sokeritoppa on Rion tunnetuimpia turistikohteita, ja sen huipulle pääsee köysirataa pitkin. Kuvan etualalla on Corcovadovuorella sijaitseva kuuluisa Kristus Vapahtaja -patsas.
Oikealla näkyvä Sokeritoppa on Rion tunnetuimpia turistikohteita, ja sen huipulle pääsee köysirataa pitkin. Kuvan etualalla on Corcovadovuorella sijaitseva kuuluisa Kristus Vapahtaja -patsas. Kuva: Ricardo Moraes / Reuters

Rion Sokeritoppa ja kaupungin villisti hyppelevä horisontti näkyvät olympialaisten aikaan usein televisioruudussa. Geologi Sarah Caroline Owen on selvittänyt perusteellisesti Brasilian toppavuorien syntyä väitöskirjassaan vuonna 2014.

Sana ”sokeritoppa” juontuu 1500-luvulta, jolloin Portugali ja Brasilia kävivät kauppaa ruokosokerilla. Se pakattiin savesta tehtyihin kartiomaisiin muotteihin. Sokeritoppa yhdistettiin Rion rannikolla kohoavaan korkeaan, samanmuotoiseen vuoreen 1900-luvun alussa.

Sokeritoppavuori on kallioperän kulumisen jäännös, niin sanottu saarivuori. Sen kaltaiset nousevat tasangolta usein aivan äkkijyrkästi jopa 1 200 metriä ja muodostavat kupoleita.

Niitä esiintyy kaikkialla maailmassa, erityisesti Australian ja Afrikan trooppisilla alueilla. Tähän asti huonoimmin tunnettuja ovat itäisen Brasilian, eli juuri Rio de Janeiron edustan vuoret.

Saarivuoret ovat trooppisen ilmaston ja trooppisen, rakomyötäisen ja kemiallisen rapautumisen tuotteita. Ne koostuvat yleensä graniitista, gneissistä tai hiekkakivestä.

Brasilian Sokeritoppa on graniittia. Sen ympäriltä on rapautunut ja kulunut pois gneissiä.

Copacabanan kallioalue oli vuosimiljoonia sitten kilometrejä silloisen maanpinnan – itse asiassa vuoriston – alla. Siinä ei vielä silloin ollut rakoja. Rapautuminen ja eroosio poistivat valtavat määrät kiveä yläpuolelta.

Silloin alla oleva kallio kohosi, ja nykyinen kallioalue lähti paljastumaan. Koska paine väheni, kiviaines alkoi vastaavasti laajeta, mikä synnytti rakoja, murroksia ja siirroksia, joihin vesi valui.

Lämmin, hiilidioksidipitoinen ja hapan vesi pääsi helposti rakoja myöten kallion sisään, missä se pehmensi kiveä tehokkaasti. Tällainen kemiallinen rapautuminen muuttaa vähitellen jopa graniittikallion maaksi, eli saveksi, joka kulkeutuu merenpohjaan tai vaikkapa hiekkarannaksi Rion turistien iloksi.

Näin käy, vaikka meillä Suomessa graniittia on totuttu pitämään horjumattomuuden symbolina!

Kun rapautuminen etenee, kallion osuus vähenee ja irtonaisen maan osuus kasvaa. Lohkot hautautuvat soraan, tai ”moroon”, kuten Itä-Suomessa sanottaisiin.

Kemiallinen rapautuminen on voimakkainta kalliorakojen kulmauksissa, joissa kivi pyöristyy. Näin syntyy sekä saarivuoria että muita pyöristyneitä lohkoja. Suomessakin kallion pyöristyneisyys johtuu tästä eikä siitä, että jäätikkö olisi hionut sitä rajusti, kuten moni luulee.

Alueella, jossa rakoja on kaikkialla hyvin paljon, saarivuoria ei muodostu. Sen sijaan jos kahden tiheän rakovyöhykkeen välissä on rakoilematon kallion kohta, siihen syntyy saarivuori.

Syvemmällä maaperässä olevat lohkot ovat isoimpia. Mitä lähemmäs pintaa tullaan, sitä pienempiä ja pyöristyneempiä lohkareet ovat.

Täydellisessä trooppisessa rapautumisprofiilissa on pinnalla usein vain irtonaista maaperää: kiviä, soraa ja hiekkaa – mutta syvällä piilee mahtavia vuoria odottamassa paljastumistaan.

Lopulta eroosio tuo jättiläiset esiin. Trooppisessa rapautumisessa irtonaisen maaperän joukossa on eri kokoisia lohkoja, lohkareita ja jopa saarivuoria. Jotta ne ilmestyisivät näkyville, ilmaston pitää muuttua kosteammaksi. Sateen tai jäätikön täytyy virrata siten, että irtonainen rapamaa kulkeutuu muualle, yleensä meren pohjaan.

Jäljelle jäävät entisen kallioperän ”terveimmät” kohdat, eli ne, joissa on vähiten rakoja.

Koska graniitin rakosysteemi on usein suorakulmainen maan pintaan nähden, saarivuorten rinteet kohoavat usein äkkijyrkästi aivan tasaiselta pinnalta.

Ei ihme, että Australian alkuasukkaat pitävät maailman ehkä kuuluisinta saarivuorta, Ayers Rockia, pyhänä paikkanaan.

Suomen Lauhanvuorella on suojaavan hiekkakiven alla olleita, trooppisen rakomyötäisen rapautumisen synnyttämiä jäännöslohkareita. Hienointa niistä kutsutaan Aumakiveksi.

Lauhanvuori sijaitsee Pohjanmaan ja Satakunnan rajalla kolmen kunnan alueella.

Suomessa on siis sekä jäätikön terveestä kallioperästä louhimia että trooppisessa rakomyötäisessä rapautumisessa syntyneitä lohkareita. Niiden alkuperää on luonnossa vaikea tunnistaa, koska molemmat ovat jäätiköiden liikuttamia ja kuluttamia.

On mahdollista, että saarivuori syntyy myös siten, että kovempi kivilaji on vastustanut paremmin rapautumista ja kulutusta kuin sen ympärillä ollut, häviön kokenut kivi. Näin ovat syntyneet Suomen kvartsiittivaarat, kuten Koli.

Sen ympärillä oli muinoin pehmeätä kiilleliusketta ja fylliittiä, jotka rapauduttuaan ja kuluttuaan pois paljastivat ympäristöään paljon ylemmäs kohoavan Kolin vaaran.

Suomen Lapin monet pyöreämuotoiset tunturit ovat nekin saarivuoria, puhtaan trooppisen rapautumisen tuotteita. Suomi kuului ammoin jopa satojen miljoonien vuosien ajan tropiikkiin, jossa rakomyötäinen kemiallinen rapautuminen on ollut mahdollista ja jatkunut pitkään.

Se, miksi Lapissa on tuntureiksi sanottuja saarivuoria, mutta etelässä ei, johtuu siitä, että suojaavat sedimenttikivet peittivät Lappia geologisesti suhteellisen myöhäiseen aikaan asti. Etelästä ne kuluivat jo aiemmin pois. Pohjanmaalta saarivuoret hävisivät täysin, ikään kuin ne olisi viilletty valtavalla juustohöylällä olemattomiin.

Lapin tunturien sulavat muodot eivät siis ole jääkausien veistämiä, vaan pääasiassa muinaisen trooppisen, kemiallisen rakomyötäisen rapautumisen tuotosta.

Kirjoittaja on geologi.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!