KRITIIKIN KLASSIKOT

Ritva Haavikko – Helvi Hämäläinen: Ketunkivellä. Helvi Hämäläisen elämä 1907–1954

”Helvi Hämäläisen teos on vahva. Se nousee menneisyyden merestä kauniina ja voimakkaana ja ravistaa yltään kaiken tarpeettoman.”

Pekka Tarkka, Helsingin Sanomat 19.9.1993

Helvi Hämäläisen ja Olavi Paavolaisen vähän yli kolme vuotta kestänyt rakkaus on nyt avattu, julkinen ja luettavissa. Sen intohimot ja julmuus kertovat luokkaerojen yhteiskunnasta, luonnon ja kulttuurin kohtaamisesta.

Hämäläinen sanoo syntyneensä eroottisten luonnotarten sukuun. Turmeltumattomana ja villinä hän joutui vanhan kartanon hienostuksen keskelle ja kohtasi miehen, jonka hampaatkin oli tehty kullasta.

Olavin ruumis oli täydellinen, kellertävän silkinhienon ihon peittämä. Se näytti jäntevältä - "mutta lihakset olemattomat, ei mitään lihaksia näkynyt".

Hämäläinen arvioi, että Paavolainen oli monille taiteilijoille sitä mitä Mannerheim valkoiselle Suomelle. Häneen katsottiin ylös kuin hämillisen ihastunut torpantyttö prinssiin.

Torpantyttö paransi Paavolaisen tilapäisen kyvyttömyyden. "Sinun ihanan tuore, kaikesta sovinnaisuudesta riisuttu tuoksuva intohimosi herätti minutkin", Paavolainen kirjoitti rakastetulleen ja sanoi vapautuneensa siitä häpeän tunteesta, jota usein liittyi herraspoikien erotiikkaan.

Sota oli ovella.

Yksi heidän seksileikeistään sijoittui Pietariin, jonka Suomen armeija oli valloittanut: "Minä olin venäläinen nainen ja juoksin kiljahdellen henki kurkussa pöydän ympäri, sillä Olavi oli suomalainen upseeri, joka tahtoi raiskata minut", Hämäläinen muistelee.

Helvi Hämäläisen ja Olavi Paavolaisen tarina sijoittuu Suomen kirjallisuuden suurten draamojen sarjaan, Aino Kallaksen ja Eino Leinon, Sylvia Avellanin ja Joel Lehtosen rakkauksien rinnalle.

Kallas oli maailmandaami, Leino rapajuoppo runoilija. Avellan oli sivistyssuvun rouva, Lehtonen maalaisporton äpärä.

Osat ovat vaihtuneet. Hämäläisen muistelmien mies on viljellyt maalaissäätyläistön hienostuksen aina dekadenssiin asti. Nainen on "alhaalta noussut".

Helvi Hämäläinen syrjäytti 1938 virolaisen diivan Liina Reimanin Paavolaisen viereltä. Mies suhtautui uuteen rakastettuunsa hiukan alentuvasti ja käytti hänestä hellittelysanaa päästäinen.

"Rakasta minua hiukan, vaikka minulla ei ole uutta hattua", Hämäläinen kirjoitti Paavolaiselle. Se oli ironiaa, sillä omasta kutsumuksestaan tietoisena, voimakkaana naisena hän ei nöyrtynyt miehen edessä.

Hän olisi halunnut naimisiin, mutta Paavolainen ei suostunut.

Loppukesällä 1941 Paavolainen pääsi rintamalta lomalle Helsinkiin. Hämäläinen oli lähettänyt hänelle makuupussin, mutta Paavolaisella oli niitä jo kaksi, muilta naisilta saatuja.

Yhteisen kaksion pöydällä mies järjesteli kirjeenvaihtoaan. Hän oli saanut kirjeitä rintamalle 32 naiselta. Joitakin rakkauskirjeitä hän luki ääneen.

Hämäläinen otti omat kirjeensä ja lähti. Sen koommin hän ei edes tervehtinyt Paavolaista kadulla. Hän katkaisi välinsä myös Paavolaisen ystäviin.

Mutta hän rakasti uskollisesti Paavolaista vielä 50 vuotta. Hänen tunteensa kylmeni vasta 1991, kun kävi ilmi, että Paavolainen olisi halunnut mennä naimisiin Hertta Kuusisen kanssa. Otto Villen tytär oli halunnut syöstä suomalaisetkin kommunismin vankilaan, hän muistuttaa.

Sivistyneistön kuvaajana Helvi Hämäläinenhalusi käyttää ruoskaa, mutta samalla hän oli loistava sisäkuvien ja tunnelmien tavoittaja.

Hän tunkeutui ajatteluun, käyttäytymiseen ja elämäntapaan, jota hänen alkuperäinen maailmansa ei tuntenut.

Hänen Säädyllinen murhenäytelmänsä sisältää huolellisen kuvauksen Paavolaisen lapsuudenkodista Kivennavan Vienolasta ja "Arturin" ja "Naimin" oleskelusta siellä. Nyt hän kertoo Vienolasta Olavin ja Helvin seksuaalisuuden näyttämönä.

Helsingissä Hämäläinen tutustui Tyyni ja Oiva Tuulion perheeseen. Sivistyneistön henkistynyt elämäntapa hurmasi hänet. Hän siirsi perheen skandaalin Säädylliseen murhenäytelmään. "Kerronnan ironia on vaate, johon verhosin liian suuren, naiivin ihailuni."

Hän oli koko lihallaan ja verellään kansanihminen, ja siltä pohjalta hän kehitti omat korkeat arvonsa. Kun hän kuvasi professorin kodin pienintä piirtoa myöten, hän kirjoitti tuvassa, jonka lattialla teuhasi porsas.

Mainio romaani paljasti 1800-luvun idealismin ja porvarillisen elämänmuodon verettömyyden.

Tässä Hämäläinen ja Paavolainen taistelivat samassa rintamassa. Vanhan ajan "taivaansiniset sielut" olivat heille mennyttä aikaa.

Rakkaus Hämäläiseen oli osaltaan Paavolaisen kapinaa perityn muodon painolastia vastaan. Rakastetussaan hän halusi kohdata rengin, piian ja soltun maailman, brutaalin nykyajan joka tunki tieltään säätyläistön sivistyksen.

Hän hämmästyi huomatessaan, että Hämäläinen oli kauneudentajultaan ja sivistykseltään häntä ehdottomampi. Ketunkivellä sisältää sarjan purevia huomautuksia suomalaisen sivistyneistön puolivillaisuudesta.

"Tehän valokuvaatte kaiken silmillänne, sen tähden ei kukaan uskalla kutsua teitä kotiinsa", kustantaja Yrjö Jäntti sanoi Hämäläiselle. Ja myöhemmin: "Älkää vain kirjoittako elävistä ihmisistä."

Välirikkoja syntyi muuallakin kuin Helsingissä. Kun Hämäläinen kuvasi 1940-luvulla rakasta somerniemeläistä Härjänojaansa, kyläläiset kavahtivat velhoa, joka siirsi heidät kirjoihinsa.

Kirjailijana Hämäläinen oli leppymätön. Hän kieltäytyi, kun rouva Tuulio oli valmis sovintoon hänen kanssaan. "Kuinka olisin voinut koskaan pyytää anteeksi sitä luomisen intohimoa, joka valtasi minut tuossa maailmassa, jossa en voinut liikkua sitä särkemättä."

Helvi Hämäläisen kuvaus lapsuudestaan Haminassa tuo mieleen Maksim Gorkin elämää kuhisevat muistelmat.

Hamina oli täynnä venäläisiä. Pieni Helvi rakasti valokuvaamon nuoria naisia, jotka hankkivat aborttinsa Pietarissa.

Hänen tätinsä tuli raskaaksi Venäjän armeijan soitto-oppilaasta, joka oli Puolassa syntynyt saksalainen. Lapsesta tuli Suomen ensimmäinen Miss Europe Ester Toivonen, jota aikanaan ylistettiin suomalaisen rodun pelastajaksi ("Emme ole mongoleja!").

Nuori Helvi oli haavoittumaton. Vakavasti sairaana hän huomasi, että perhe ei kutsunut lääkäriä vaan oli valmis antamaan hänet kuolemalle. Se ei loukannut häntä, koska hän tiesi voittavansa.

Hänen ensimmäinen miehensä maalarinsälli Niilo Haapman oli hamsunilainen kulkuri. He rakastuivat, koska molemmat jumaloivat John Keatsin runoutta. Kun lapsi oli tulossa, mies lähti linturetkilleen ja toisen naisen luo. Epäluotettavasta nahjuksesta kasvoi sitten talvisodan sankari.

Kulttuuripakana Ernst Lampén sanoi yksin jääneestä Hämäläisestä: "Hän on pienen pojan äiti, mutta neitsyt."

Ankarissa oloissa Hämäläinen kehitti oman kauneuden kulttuurinsa niin pitkälle, että sanoi jääneensä esteettisen näkemyksen vangiksi.

Itäinen vaikutus pysyi. Chagall oli hänen runonäkyjensä lähde. Hänestä tuli ortodoksi, vaikka hän piti itseään pakanana - "voisin hyvin palvoa jotakin luonnonhenkeä, puuta tai kiveä".

Sukupuolista hurmiota hän ei kokenut, mutta hänellä on eroottinen suhde luontoon - "ikään kuin koko maailma syleilisi".

Helvi Hämäläisessä oli myös talonpoikaisjärkeä ja tervettä patriotismia. Niiden pohjalta hän ivaa aikansa poliittisia radikaaleja. Paavolaisen ohella maalitauluna on tämän vasemmistolainen kumppani Jarno Pennanen. Heissä oli paljon samaa: liikkuva äly, loistava puhetaito, kansainvälinen asennoituminen, luontainen charmi.

Hämäläisen silmin nämä jumaloidut toverukset olivat narreja, jotka kilpailivat siitä, kumpi sai paremmin kiinni ajan hengestä. He etsivät nykyaikaa yhtä hyvin politiikasta kuin naisten muodista. He vilkuilivat sekä Hitleriä että Stalinia ja vaappuivat fasismin ja kommunismin välillä, koska heitä poltti kunnianhimo olla ensimmäinen ja aikaansa edellä.

Hämäläinen tuo rehellisesti esiin dokumentteja, jotka kertovat hänen omasta hullaantumisestaan Hitlerin Berliinissä tai Suur-Suomen kangastaessa 1941. Mutta valtapoliittisten ideologioiden sijasta häntä ohjasivat "sitoutumattomuus ja vanhan Euroopan arvot: humaanisuus, ihmisen vapaus, työ oman maan ja kansan hyväksi".

Hän kertaa maailmankatsomuksensa vastavoimat. Toisaalla ovat voima ja kauneus, joita Paavolainen ihaili. Itse hän oli vannoutunut kauneudenpalvoja, mutta valtaa ja voimaa vasten hän asetti kristillisen rakkauden, myötätunnon heikkoja kohtaan.

Hän ratkaisi ongelman ajattelemalla, että vain eettinen voima tuottaa hyvyyttä. Vähitellen hän tajusi, että maailma tarvitsi tätä inhimillisyyttä vielä enemmän kuin kauneutta.

Säädyllisen murhenäytelmän ja Paavolais-suhteen jälkeen Helvi Hämäläinen erakoitui ja työskenteli etäällä kirjallisista valtavirroista. Hänen paluunsa – Finlandia-palkinto runokokoelmasta Sukupolveni unta – saa nyt merkittävän jatkon.

Liki 700-sivuinen Ketunkivellä on kuitenkin varsinkin loppupuoleltaan aivan liian laaja. Se olisi parempi satakunta sivua suppeampana.

Muistelmien toimittaja Ritva Haavikko ilmoittautuu nimilehdellä kirjan toiseksi tekijäksi. Hänellä on varmasti ollut suuri työ haastattelujen, kirjeiden ja muun aineiston kokoajana ja muokkaajana, mutta ei hän ole tämän kirjan tekijä.

Haavikko harrastaa kirjallisuudentutkijan tärkeileviä huomautuksia romaanien "loppuun saakka kestävistä psykologisista jännitteistä". Pitkät selostukset ja lainaukset Hämäläisen teoksista ovat joskus paikallaan, mutta enin osa niistä ei kuulu tähän kirjaan.

Suurenmoiseen elämäntarinaan Haavikko on kehittänyt luontevan minäkerronnan, mutta hän särkee linjan tutkijan pikkutarkoin huomautuksin. Kukaan ei välitä lukea niitä kirja-arvosteluja, joita hän liittää Hämäläisen teosten laahukseksi.

Mutta Helvi Hämäläisen teos on vahva. Se nousee menneisyyden merestä kauniina ja voimakkaana ja ravistaa yltään kaiken tarpeettoman.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi