ONNITTELEMME

Väinö Kirstinän 70-vuotishaastattelu

Väinö Kirstinä, 70

"Kuollut. Kuollut. Ilmailija. Enkeli. / Vanhaintavarainkauppias. Lentävä. / Lentäjä. Ampiainen. / Mehiläinen. Kuollut ennen kuolemaa. Kuollut poika. / Joka lapsi...Tanssii. Päivä. Kuollut. Laakerit. Rauta. Seppeleet. / Kotka. Maa. Kelo. Ei tunne. En kuule."

Näistä säkeistä alkoi surrealismin suomalaiseen kirjallisuuteen tuoneen runoilija Väinö Kirstinän kapina. Elettiin vuotta 1963. Kalevi Jäntin palkinnon edellisenä vuonna saanut 27-vuotias runoilija oli ajautumassa välirikkoon kustantajansa WSOY:n kanssa.

WSOY oli julkaissut häneltä kokoelmat Lakeus (1961) ja Hitaat auringot (1963), johon sisältyi juuri tämä runoilijan ja kustantajan umpikujaan vienyt runo Kuollut. Kuollut. Ilmailija. Enkeli.

"Toista kokoelmaa tehdessäni kiinnostuin uusista koulukunnista ja aloin kirjoittaa hyvin raflaavasti. Halusin kokeilla erilaisia runotekniikkoja ja irrottautua perinteisestä runoudesta. Löysin tällöin myös irrallisten, yksittäisten sanojen poetiikan. Jouduin tämän vuoksi WSOY:llä vaikeuksiin, koska kustantamossa ei suhtauduttu kovin innostuneesti uusiin äänenpainoihin", Kirstinä muistelee.

Kriisi vakiintuneen kustantajan ja aloittelevan runoilijan välillä sai konkreettisen muodon. Kustannustoimittaja Mikko Kilpi halusi hyllyttää kokoelmasta Hitaat auringot kuusi runoa, jotka eivät istuneet WSOY:n linjaan. Kirstinä taas piti runoja tarpeellisina.

"Tein anarkistisen teon. Kun sain käsiini taittovedokset, en poistanut niistä näitä ongelmaksi muodostunutta kuutta runoa. Näin ne tulivat osaksi kirjaa, koska taittovedosvaiheen jälkeen kustannustoimittaja ei enää vilkaissut runoja."

Väinö Kirstinä myöntää tempun ajaneen hänet pahaan kriisiin. "Oli kova paikka kuulla kun tapahtumista suivaantunut Martti Haavio totesi kylmästi, että nyt Kirstinä on lyönyt kirveensä kiveen."

Kirstinän seuraavan runokokoelman Puhetta julkaisikin jo samana vuonna Tammi, jonka yhdeksi profiilirunoilijaksi hän heti nousi. Kokoelma merkitsi irtiottoa vanhasta.

Eikä hän Tammea ole sen jälkeen hylännyt - eikä Tammi häntä.

Uuden alun kätilönä toimi legendaarinen Tuomas Anhava, joka kanssa Kristinä kävi läpi runojaan. "Juuri Anhava ehdotti minulle Tammea. Hän työskenteli kanssani korvauksetta, pelkästä kiinnostuksesta runouteeni."

Uusi alku ja muuttunut toimintaympäristö loivat myös paremmat olosuhteet löytää oma ääni ja paneutua Suomessa heikosti tunnettuihin taidevirtauksiin.

Se kannatti. Suomalaisesta 1960 ja 1970-luvun runoudesta ei voi puhua mainitsematta kahta Väinö Kirstinän uraauurtavaa kokoelmaa. Ne ovat Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma (1967) ja Säännöstelty eutanasia (1973).

Väinö Kiristinä on myöhemmin monta kertaa ihmetellyt, miksi esimerkiksi surrealismi jätti suomalaiseen modernismiin niin vähäisen, ohuen jäljen.

Hänen omien runojensa lisäksi unen logiikka ja surrealistiset painotukset näkyivät selvimmin Sirkka Seljan ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannossa.

"Vaikea sanoa tyhjentäväksi, miksi surrealismi jäi niin vähälle huomiolle. Ehkä yksi syy piilee siinä, että modernistien ydinjoukko oli enemmän kiinnostunut esimerkiksi imagismista ja T.S.Eliotista."

Väinö Kirstinän mielestä suurin kulttuurinen muutos viimeisten 40 vuoden aikana taiteen kentällä on ollut sidoksissa kaupallisuuden mekanismeihin. Hän muistuttaa, että nykyään täytyy pitää huoli siitä, että on markkinoilla tuoreilla tuotteilla ja huolehtii omasta tuotekuvastaan, brandistaan.

"Tällainen ajattelu ei ollut kovin tavallista 1960-luvulla. Silloin katsottiin, että ihmisellä on moraalinen vastuu itsestään, maailmasta ja muista."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi