Sorron ja ihmisyyden rajalla

Mitä tapahtuu, kun ihminen juuttuu rajalla, jää harhailemaan vanhan ja uuden väliin? Vankilavihoissaan Antonio Gramsci kirjoittaa: "Vanha kuolee eikä uusi ota syntyäkseen; tässä välitilassa puhkeaa mitä moninaisimpia sairasoireita."

Ei ihme, että eteläafrikkalaisen Nadine Gordimer (s. 1923) on valinnut sitaatin uusimman teoksensa motoksi: se kuvaa sitä maisemaan ja poliittista tilannetta, josta hän kirjoittaa,.

Välitila ei ole kuitenkaan pelkkä poliittinen ilmiö. Se on selvää sekä Gordimerille että Doris Lessingille (s. 1919), toiselle valkoiselle afrikkalaiselle, jonka Väkivallan lapset -sarjan neljännen osan suomentaminen osui yksiin Palvelijan ja herran kääntämisen kanssa.

Inhimillinen välitila on tilanne, jossa ihmiset alkavat havaita, mitä riistoa ja altistamista heidän ympärillään harjoitetaan. Eteläisen Afrikan rotusorto on luonnollinen impulssi, joka saa taiteilijan tarttumaan myös miehen ja naisen, herran ja palvelijan, vanhempien ja lasten monimutkaisiin suhteisiin

Vaikka Gordimer keskittyy uutuudestaan juuri herran ja palvelijan suhteisiin ja Lessing sukupuolten ja -polvien ristiriitoihin, teemat ovat samaa juurta: ihmisen alistaminen vieraannuttaa sekä sortajan että sorretun. Seurauksena on inhimillisyyden tukahduttaminen.

Tuoreessa esseessään Living in the Interregnum Nadine Gordimer pohtii valkoisen liberaalin asemaan tulevaisuuden Etelä-Afrikassa. Kumous on hänestä väistämätön mutta vaativa: miten muuttaa valkoista tietoisuutta niin, että se oppii ottamaan huomioon myös mustan? Miten venytetään mustaa kärsivällisyyttä niin, että se jaksaa suvaita valkoisten haparoinnin kohti todellista tasa-arvoa?

Tämä oppimisprosessi on Palvelijan ja herran keskipisteenä. Kirja on tulevaisuudenkuvaus, tuokio keskeltä sisällissotaa, jossa valkoinen Smalesin perhe joutuu turvaamaan mustaan palvelijaansa Julyyn, piiloutumaan tämän kotikylään, odottamaan siellä sodan päättymistä, ratkaisua.

Perhe muuttuu monella tasolla. On opittava juomaan vettä joesta, pyydystettävä ruoka metsästä, totuttava ajattomaan afrikkalaisen rytmiin. Se on vaikeaa, mutta myös myönteistä: yksinkertainen elämä tarjoaa uusia nautintoja ja liittää lapset ja vanhemmat toisiinsa tiiviimmin kuin koskaan ennen.

Aikuisten, Maureenin ja Bamfordin, on kuitenkin vaikea tajuta ja hyväksyä sitä, miten kaukana todellisuudesta heidän valkea liberalisminsa on ollut. Nyt nämä apartheidin vastustajat etsivät turva aseesta ja maastoautosta, väkivallan symboleista. Ihmisarvon puolustajat joutuvat ponnistelemaan suhtautuakseen kyläläisiin kuin vertaisiinsa. Maailmankansalaiset huomaavat, että kylän päällikkö viis välittää mustan kansakunnan yhtenäisyydestä ja haluaa puolustaa vain omaa heimoaan.

Nadine Gordimer on jo aiemmissa teoksissaan epäillyt valkoisten ja mustien mahdollisuuksia yhteistyöhön. Yhteisen kielen löytäminen on mahdotonta, usein myös kokemusten jakaminen. Ainoa tapa lähestyä toista on hylätä totutut käyttäytymiskaavat ja antautua tunnetasolla, intuitiivisesti. Lapsena ihminen pystyy siihen: Maureen muistelee tyttöaikaista suhdettaan mustaan palvelijaan – se oli puhdas, koska tietoisuutta sorrosta ei vielä olut.

Aikuisena suoraa, perusinhimillistä suhdetta toiseen ihmiseen on vaikea luoda. Alistamismekanismit on omaksuttu: siksi Maureen ja Bam tuntevat itsensä Julyn vangeiksi. Myös July käyttää heitä hyväkseen – muu ei ole mahdollista. On kuvaavaa, että viimeiset esineet, joilla perhe yrittää ylläpitää itsenäisyyttään, tunnustetaan vallan symboleiksi myös toisella puolella. Kun maastoauto ja se joutuvat kyläläisille, valkoiset ovat turvattomia. Osat vaihtuvat, mutta ilman alistamista ei osasta elää.

Kukaan ei osaa ratkaista Palvelijan ja herran kriisiä, sillä valmiita malleja ei ole. Smalesin perheen kohtalo mustassa valtiossa jää auki: kun helikopteri (mustien kapinallisten? valkoisen hallituksen?) vihdoin laskeutuu kylän lähelle, Maureen osaa vain juosta sokeasti sitä kohti.

Sen parempaa neuvoa Gordimerilla ei ole: ihminen ei voi muuta kuin luopua itsestään, asettua alttiiksi, hapuilla spontaanisti ratkaisua kohti.

Doris Lessing ei tyydy Gordimerin tavoin pohtimaan vain yhtä aktuaalia ongelmaa, yhtä tilannetta. Laajassa viisiosaisessa sarjassaan hän pyrkii selvittämään yksilön tajunnan kehittymistä ja muuttumista murrosikäisestä vanhuuteen. Samalla hahmottuu kuva koko 1900-luvusta, sen henkisetä ilmapiiristä ja yhteiskunnasta, joka osoittautuu totalitaariseksi niin siirto- kuin emämaassakin.

Mahtavista puitteista huolimatta Väkivallan lapset pysyy hyvin inhimillisellä tasolla. Olennaisinta Lessingin valkoisissa afrikkalaisissa on elämän perustan vääristyminen: heitä vaivaa kieroutunut suhde maahan, vanhempiin, sitä kautta toiseen sukupuoleen. Se on pohja, jolle apartheid, fasismi ja moralismi kasvavat. Aika ja ympäristö ovat siihen verrattuna toisarvoisia vaikuttajia: Lessingin henkilöille, hänen aikalaisilleen, sota ja rasismi eivät ole ongelmien syy, ne vain estävät pääsemästä lapsuuden neurooseista eroon.

Lumous haihtuu -teoksessa Lessingin päähenkilö Martha Quest lähestyy kolmeakymmentä, irtautuu toisesta avioliitostaan ja valmistelee lähtöä Englantiin. Teos on sarjan tähän asti analyyttisin: vanhetessaan Martha siirtää maailmaa omaan tajuntaansa.

Samalla tavoin kuin sarjan edelliset osat demystifioivat avioliiton ja äitiyden, Lumous haihtuu vetää karut johtopäätökset kommunismista, sodasta, apartheidista. Martha näkee, että rotusorron synnyttää syyllisyys, aatteellisuuden tietämättömyys ja tyhjä idealismi.

Martha ei hyväksy asetelmaa, mutta tyytyy kääntämään sille selkänsä. Se onnistuu vain älyn tasolla. Rakkaus Thomas Sterniin, ehdottomaan ja äärirehelliseen ihmiseen, särkyy, sillä Martha ei aseta itseään alttiiksi. Se pitää hänet hengissä; Thomas lähtee viidakkoon auttamaan alkuasukkaita, menettää järkensä ja kuolee.

Rakkauden kariutuminen ei ole pelkkää huonoa onnea. Martha ja Thomas ovat "väkivallan lapsia": ihmisiä, joita koti ja olosuhteet eivät ole opettaneet rakastamaan. He pystyvät vain tuntemaan: fyysistä mielihyvää, kipua, pelkoa, inhoa, vääryyttä. Apartheid-maassa tuntevalla ihmisellä on kolme mahdollisuutta: uhrata itsensä, turtua tai lähteä pois. Thomas valitsee ensimmäisen, Martha viimeisen vaihtoehdon.

Lessing ei väsy korostamasta perheen merkitystä ihmisen kehitykselle. Mieleen tulee Markku Lahtela: Lessingkin muistuttaa toistuvasti, miten hedelmätöntä estyneen ja rakkaudettoman ihmisen yhteiskunnallinen toiminta on.

Kipein Marthan ihmissuhteista on luonnollisesti suhde äitiin. Amerikkalaisessa antologiassa The Lost Tradition: Mothers and Daughters in Literature Katherine Fishburn pohtii Marthan ja rouva Quastin suhdetta: miksi Martha pitää äitiään kaikkien ongelmiensa syynä? Miksi hän ei pääse äidistä eroon?

Fisburnin mukaan Martha ei vierasta niinkään äitiään kuin äitiyttä, joka tämän on muovannut. Yhtäältä äiti on tyttärelle selkein samastumiskohde, naisen malli; toisaalta taantumuksen ja sorron ruumiillistuma, tyhjä ihmisen kuori ilman tunteita tai omaa tahtoa.

Martha näkee äidissään kaiken sen, mitä hän itse yrittää välttää. Hän ei kuitenkaan pysty irtautumaan fyysisestä siteestä, jota vahvistaa oma vastentahtoinen altistuminen samaan rooliin. Lapsi on Marthalle osa äitiyttä, vihollinen, joka sitoo ja vieraannuttaa omasta itsestä. Siksi hän luopuu tyttärestään.

Vasta keski-ikäisenä Martha on kyllin vanha ja vahva rakastamaan ilman kompromissia, samalla hän joutuu tunnustamaan pysyvän tunnevamman: hänen oli valittava lapsen ja itsensä välillä.

Doris Lessingin politiikka on konkretisoida elämä, tuoda filosofiset ongelmat arkeen. Kun kirjailija viime keväänä esitelmöi Helsingissä, hän pyysi kuulijoitaan miettimään minuutin ajan sitä, millainen harppaus vaivaton ehkäisy on ollut naisen vapautumiselle, inhimillistymiselle.

Martha Questin ikäpolvi joutui vielä kuolettamaan tunteet säilyttääkseen persoonansa tai valitsemaan turvallisuuden vapauden sijasta. Väkivallan lapset päätyykin huimaan tulevaisuusvisioon: valtapelit ja ihmisen alistuminen koituvat koko maapallon tuhoksi.

Arvostelu on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 6.2.1983

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi