NÄKÖKULMA

Hyvästit muumimaalle

Hyvä taide synnyttää halun pohdiskella taiteilijan tarkoitusperiä – kuten Kristian Smedsin Tuntematon sotilas. Mitä Smeds haluaa sanoa? Miksi vaikuttajat ammutaan? Mikä on se Suomi, joka kuolee?

En millään malta olla tarjoamatta omia vastauksiani.

Toisin kuin kohujuttuja väkisin tehtailleista iltapäivälehdistä voisi päätellä, Smedsin tulkinta on Väinö Linnalle hyvinkin uskollinen. Siellä ne tutut rokat, koskelat, hietaset ja lammiot seikkailevat – tämän päivän teatteriin tuotuina.

Totta kai ohjaaja katsoo kirjaa omasta kulmastaan, ja Smedsin tulkinnassa korostuu luokka-asetelma: herrojen ja kansan kohtaaminen.

Näytelmän ydinkohtauksessa kansa (Rokka) ja herra (Lammio) ottavat yhteen – ja kansa voittaa. Rokka ei ala asetella kiviä herrojen polunpieliin.

Seuraavaksi Rokka kohtaa majuri Sarastien. Pitkään Sarastie yrittää puhua Rokalle kuin tuntemattomalle sotilaalle, mutta havahtuu lopuksi hämmentyneenä kysymään: "Mikäs mies te oikein olette?"

Rokka vastaa: "Miekö? Et sie tunne minnuu? Mie oon Rokan Antti. Maaviljelijä Kannakselta. Nykyään Tikkakosken mannekiini."

Perisuomalaisen viinapullon äärellä työmies ja herra lyövät kättä: tunnistavat ja tunnustavat ihmisen toinen toisissaan. Herra huomaa, ettei suomalaista voi johtaa pakolla, mutta työmieskin tajuaa, että ihminen se on herrakin.

Juuri tälle pohjalle rakentui Suomen kansallinen sovinto, joka mahdollisti sodasta selviämisen, jälleenrakennuksen ja lopulta hyvinvointivaltion luomisen.

Tämä muumimaa tekee nyt kuolemaa. Niin minä Smedsiä luen.

Pitkään se kyllä elikin. Kymmeniä vuosia konsensukset ja kolmikannat pitivät yllä ja uusinsivat Sarastien ja Rokan kädenpuristusta. Oltiin eri puolilla, mutta samassa pöydässä. Välillä otettiin yhteen, välillä viinaa, ihmisiä kuitenkin oltiin.

Sitten globalisaatio muutti säännöt. Herran ja työläisen ei tarvitse enää kohdata ihmisinä, kun työntekijöitä voi ostaa Kiinasta tai Intiasta kuin varaosia. Kannattavia tehtaita suljetaan, optioita ahnehditaan ja palkankorotuksia kiristetään ihmishengistä piittaamatta. Yhteistä Suomea syödään kaikilta kanteilta.

Ainakin ensi-illassa ammuttaviksi joutuivat mm. Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Arto Paasilinna, Lenita Airisto, Aatos Erkko, Pentti Linkola ja Jouko Turkka. Kansallisia hahmoja, monet jo eläkeläisiä, menneen maan vaikuttajia.

Missä olivat tämän ajan todelliset vallanpitäjät, kuten Jorma Ollila, Olli-Pekka Kallasvuo, Björn Wahlroos, Mikael Lilius, Antti Herlin tai Jari Sarasvuo? He selvisivät naarmuitta.

Olen ihan varma, että jos saisi päättää, Smeds ampuisi mieluummin Björn Wahlroosin kuin Tarja Halosen. Siksikin tulkitsen, ettei ammutuiksi joutuneita haluttu raivata tieltä, ainoastaan todeta, että heidän aikansa on ohi, heidän Suomensa kuollut.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi