Elämä kuin tamagotchi

Kirjailija Katja Kallio pääsee nyt toistamiseen näyttämään kykynsä elokuvakäsikirjoittajana. Myös Aku Louhimiehen Kuutamolla (2002) perustui kirjailijan omaan käsikirjoitukseen.

Romanttisen komedian tekeminen on oma, vaativa lajinsa. Jostain syystä Kuutamolla onnistui siinä, mutta Sooloilua ei. Ehkä Kuutamolla antoi jo romaanina paremmat ainekset, tai ehkä Louhimies löysi sopivan tyylilajin luontevammin kuin nyt Lauri Nurkse esikoiselokuvassaan.

Tai ehkä Sooloilua vain on lapsellisempi tarina kuin Kuutamolla. Sitä kuvaa hyvin tamagotchi-lelu, jota päähenkilö Emma Huilu hetken hoivaa: tarina on pieni, söpö ja epäaito.

Hyvän viihteen tunnusmerkkejä ovat tunnetason uskottavuus ja aidot henkilöhahmot. Stereotypiat latistavat viihteen, vaikka niihin tämän tästä turvaudutaankin myös amerikkalaisessa viihteessä. Niiden runsaus ei todista, että ne toimisivat.

Sooloilua-elokuvassa, kuten kirjassakin, molemmat mättävät. Elokuvan mottona voisi olla vanha totuus, että miehet ovat sikoja ja naiset tyhmiä, mutta sehän huutaa aina perään todistusta, että ei se oikeasti niin mene. Koska – niin – eihän se mene.

Sooloilussa mies toimii alusta loppuun törkeästi – ja nainen sinisilmäisesti – mutta mahdotonta tilannetta ei pureta kuin yhdessä kohtauksessa, jossa miestä hetkellisesti nöyryytetään. Viihdenautinto edellyttäisi paljon, paljon enemmän aitoa tunnetta! Se on viihteen syvin tarkoitus.

Edellisestä voi jo päätellä, että myös henkilöhahmot ovat kaavamaisia. Nainen on nuori ja pirtsakka (Saija Lentonen saa nyt kaikki nämä roolit), mies komea, sitoutumiskammoinen nelikymppinen (vakiohurmuri Kari-Pekka Toivonen – ja miksei ikäeroa koskaan ihmetellä?). Paha nainen on tumma (ihana Minttu Mustakallio tekee kaiken, minkä voi) ja vanhus on höppänä (Kristiina Elstelä esittää noin kymmenen vuotta itseään vanhempaa naista).

Nurksen ohjaus on muodollisesti aivan pätevää työtä. Olisiko Louhimiehen vahvuus ollut kuitenkin rennossa henkilöohjauksessa?

Vielä muutama uskottavuushuomio Elstelän esittämästä huippukapellimestarin äidistä. Suomalainen vanhustenhuolto on niin ja näin, mutta enpä ole kuullut vanhainkodista soitetun pojalle, että tulkaa hakemaan äitinne pois, kun se riehuu liikaa.

Toinen, isompi ongelma on, että vanhus ei näytä vielä kovin dementoituneelta, vaikka hetkittäin muistaakin huonosti. Kyllä Emma ehtisi mainiosti käydä töissä välillä. Ja miten työura pääseekin heti unohtumaan, kun hän kuulee olevansa raskaana?

Näennäisen pienet jutut vievät pohjan pois koko tarinalta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi