EU:n suuret maat eivät luovuttaneet valtaansa

Euroopan unionin huippukokous pääsi vihdoin sopuun siitä, kenestä tulee Eurooppa-neuvostojen – huippukokousten – puheenjohtaja ja kenestä unionin uusi korkea ulkopoliittinen edustaja.

Sekä "presidentiksi" että "ulkoministeriksi" valitut henkilöt ovat sellaisia, että heitä ei tulevaisuudessa tunnista helposti maailman johtajien ryhmäkuvista eikä heidän taustoistaan tiedä ilman googlettamista paljoakaan.

Huippukokousten vetäjäksi EU-johtajat valitsivat torstaina Belgian pääministerin Herman Van Rompuyn ja ulkopolitiikan edustajaksi brittiläisen kauppakomissaarin Catherine Ashtonin.

Henkilövalintoja voi luonnehtia diplomaattisesti, että ne olivat käypiä kompromisseja, joihin päädyttiin jäsenmaiden pitkällisen kiistelyn jälkeen. Jos diplomatiaa haluaa hieman karsia, niin nimet olivat minimalistisia kompromisseja – ne kertoivat unionin edenneen kohti pienintä yhteistä nimittäjäänsä. Ja lopuksi sama suomeksi: valitut ovat tärkeimpien jäsenmaiden kannalta mahdollisimman harmittomia.

Alun perin tavoitteena oli se, että EU nostaa keskuudestaan kaksi hahmoa, jotka sekä yhtenäistävät unionin toimintaa että toimivat jäsenmaiden kasvoina ulkopuoliselle maailmalle. Esimerkiksi presidentin ajateltiin korjaavan sitä epäjatkuvuutta, joka syntyy EU:ssa puolen vuoden mittaisista, jäsenmaiden vuorollaan vetämistä puheenjohtajuuskausista. EU:n ulkopoliittisesta korkeasta edustajasta kaavailtiin hahmoa, jolle Euroopan ulkopuolisten maiden päättäjät soittavat kuullakseen Euroopan ulkopoliittisia aivoituksia.

Kaksikko olisi siis olennainen työssä, jolla EU:n näkyvyyttä lisättäisiin keskusteltaessa ilmaston lämpenemisestä, kansainvälisestä terrorismista, kansainvälisten järjestöjen muuttuvasta roolista ja kehitysmaiden tulevaisuudesta. Näkyvyyden kasvattamista perusteltiin siten, että maailman taloudellinen voimatasapaino muuttuu ja sen mukana poliittinen valta-asetelma – hajanainen EU jää tässä jälkeen ja poliittiseksi kääpiöksi.

Valintojen loppumetreillä profiilit olivat päättäjien mielissä jo paljon maanläheisempiä. Presidentin tehtäväksi alkoi hahmottua kompromissien etsintä niissä suurissa huippukokouksiin menevissä kysymyksissä, joissa jäsenmailla on eroavia näkemyksiä. Korkea edustaja puolestaan maistui siinä muodossa, että hänestä tulee operatiivinen kriisialueilla sukkuloija, jolle jäsenmaat antavat tukensa siinä määrin kuin he yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle yleensä tukeansa antavat.

Näihin tehtäviin Van Rompuy ja Ashton sopivatkin. He toki tuovat uutta ja kaivattua järjestäytymistä EU:n toimintaan. Sekin lähtökohta täyttyi, että sovittelijapresidentin on oltava kotoisin maasta, joka on mukana kaikessa EU-yhteistyössä, ja ulkoministerin on oltava Nato-maasta – siis toisen pikkumaasta ja toisen isosta. Täyttyipä vaatimus miesrintaman rikkomisesta, ja poliittiset jyvityksetkin menivät aiotusti.

Mutta Van Rompuylle ja Ashtonille eivät presidentit Barack Obama, Dmitri Medvedev ja Hu Jintao soita ensiksi kuullakseen Euroopan käsityksiä tulevaisuuden haasteisiin. Ja kun eivät soita – kuin ehkä diplomaattisista syistä –, suuret EU-maat pitävät tiukasti kiinni ohjaksista niin yhteisten EU-kantojen muotoilussa huippukokouksissa kuin omien ulkopoliittisten näkemystensä toteuttamisessakin. EU sai tulevien kansainvälisten kokousten ryhmäkuviin kaksi ihmistä lisää takariviin.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi