Maksun taakse vai ilmaiseksi

Brittiläisen The Guardian -lehden päätoimittaja Alan Rusbridger osallistui alkuviikosta viestinten maailmassa vellovaan keskusteluun siitä, pitäisikö verkossa julkaistavasta aineistosta tehdä maksullista.

Rusbridgerin lehti on keskustavasemmistolainen laatujulkaisu, jonka verkkopalveluilla on maailmanlaajuisesti 37 miljoonaa käyttäjää, kun paperilehdellä on 1,1 miljoonaa lukijaa.

The Guardianin omistaa säätiö eikä Guardian-ryhmän verkkopalvelujen kannattavuudesta ole aivan tarkkoja lukuja, mutta vuonna 2007 tappiota tehtiin runsaat 13 miljoonaa euroa. Tappiollisuus on Rusbridgerin mukaan jatkunut myös viime vuonna.

Rusbridger on oikea henkilö pohtimaan verkon maksullisuutta, sillä hänen lehtensä on investoinut valtavasti verkkosisältöihin ja kehittänyt yhden maailman hienoimmista verkkopalveluista.

Rusbridgerin pohdinta osuu aikaan, jolloin jokseenkin kaikissa lehtitaloissa mietitään, onko verkkopalveluista mahdollista pyytää käyttäjiltä hintaa.

Rupert Murdoch on ilmoittanut oman imperiuminsa News Corporationin tekevän verkkosisällöistään maksullisia jo ensi kesään mennessä.

Sen lehtiä ovat Lontoossa ilmestyvät The Times ja The Sunday Times sekä skandaaleilla mässäilevä News of the World.

The New York Times (NYT) on myös ilmoittanut toteuttavansa verkkopalvelun maksullisuuden ensi vuoteen mennessä, mutta ei ole kertonut, miten se tehdään.

Verkosisällön siirtäminen maksun taakse johtaa aina käyttäjämäärien vähentymiseen, sillä verkossa on valtaisa määrä ilmaisia palveluja, joilla tiedonjanoa ja viihtymisen tarvetta voidaan tyydyttää. The New York Times yritti pari vuotta sitten laittaa maksullisiksi verkossa ilmestyvät erinomaiset kolumninsa, mutta vajaassa vuodessa palattiin ilmaisuuteen, sillä lukijat kaikkosivat.´

Nyt lehti on kuitenkin päättänyt muuttaa strategiaansa, jonka kymmenen vuotta sitten muotoili lehden kustantaja Arthur Ochs Sulzberger Jr.

Hänen mielestään NYT:lle ei ollut tärkeätä se, maksaako lukija verkkosisällöstä, vaan se, että lehteä lukee myös ulkomailla mahdollisimman moni.

Amerikkalaisen sanomalehdistön kriisi on saanut NYT:n johtajat toisiin ajatuksiin. Lehden ilmoitusmäärät ovat huolestuttavasti laskeneet, ja myös levikki on pudonnut alle miljoonan.

Samaan aikaan lehti tekee verkossa loistavaa journalismia, jonka käyttämisestä kukaan ei maksa mitään.

NYT:n kustantajat saavat varmaankin seuraajia Yhdysvalloissa, jos he panevat verkopalvelulle maksun.

Ilmaisjakeluun kyllästyneet kustantajat uskoivat pitkään siihen, että lukijamäärien voimakas kasvu tuo verkkoon ilmoituksia, joilla paperilehden ilmoitustulojen väheneminen voidaan korvata ja samalla turvata sisällön laatu. Yhtälö ei kuitenkaan toiminut.

Nykyisellä tulonmuodostuksella verkkosisältö nojaa väistämättä paperilehden tuloihin. Muuta vaihtoehtoa ei käytännössä ole.

Kustantajien pettymykseksi verkkomainonnan kasvu ei ole ollut riittävän nopeaa.

Rusbridger heittäytyi luennossaan toisinajattelijaksi verrattuna NYT:n Sulzbergeriin ja News Corporationin Murdochiin.

Rusbridgerin mukaan sanomalehdet kävelevät unissaan unholaan, jos ne päätyvät täydelliseen maksullisuuteen verkossa.

Rusbridgerin mukaan sanomalehdet ovat mukana uudessa ja avoimessa verkkoympäristössä, jossa ihmiset jakavat tietoa keskenään ja linkittävät toisilleen uutisia ja mielipiteitä eri puolilta maailmaa.

Hallitukset, tiedemiehet, taiteilijat ja vapaaehtoisjärjestöt siirtyvät jo verkkoon luomaan ja linkittämään omaa sisältöään, ja sanomalehtien pitää olla osa tätä verkkoa.

Samaan aikaan Rusbridger kertoi journalisteista ja yliopistoväestä koostuneelle yleisölleen, että on yhä tärkeämpää keskittyä journalismiin. "Jos ajattelee journalismia eikä liiketoimintamallia, on aika innostunut tulevaisuudesta. Jos ajattelee liiketoimintamalleja, pelästyttää itsensä puolikuoliaaksi."

Monen muun päätoimittajan tapaan myös Rusbridger kulkee keskitietä. Yleinen yhteisymmärrys vallitsee siitä, että joka tapauksessa lehtien pitää löytää tapoja tehdä erikoissisällöistään maksullisia. Mitä nämä sisällöt ovat ja miten maksaminen tehdään mahdollisimman helpoksi, on vielä ratkaisematta.

The Financial Times on valinnut tien, jossa palvelun käyttäjä saa lukea tietyn määrän kirjoituksia kuukaudessa maksutta mutta joutuu maksamaan, jos haluaa ylittää rajan.

Käytännössä sanomalehden on mahdotonta sulkea uutispalveluaan kokonaan maksun taakse, jos samalla halutaan säilyttää suuret yleisöt.

Valtion yleisradioyhtiö Yle yhtä lailla kuin Englannin BBC:kin jakaa joka tapauksessa verkkosisältönsä ilmaiseksi.

Media-alalla puhutaan kokonaistavoittavuudesta ja siitä, että yksittäinen sanomalehti yhdistettynä sen verkkopalveluun tavoittaa enemmän ihmisiä kuin koskaan lehden historiassa. Helsingin Sanomatkin tavoittaa nykyisin pari miljoonaa suomalaista.

Suomessa – kuten muuallakin – on kysymys laatujournalismin säilymisestä. Täällä sanomalehtiä auttaa toimiva varhaisjakelu, joka laadukkaan sisällön ohella pitää lehtien levikkejä suurina, vaikka ympäristön murros koettelee alaa enemmän kuin koskaan.

Vahva levikki antaa lisäaikaa sen peruskysymyksen pohtimiseen, miten verkkopalvelusta voidaan tehdä kannattavaa liiketoimintaa, joka pystyisi rahoittamaan sisällön tekemistä.

Siihen Rusbridgerilläkään ei loistokkaasti kirjoitetussa esitelmässään ollut vastausta (koko esitelmä on luettavissa osoitteessa www.guardian.co.uk/media).

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi