HS.fi

Helen Moster: Hylky. Avain. 253 s. 28 e.

Hylky kätkee unelmat ja pettymykset

Helen Mosterin esikoisromaani yhdistää kohtaloita tästä ajasta ja 1700-luvulta.

3.4.2011 3:00

Toimittajan ja saksalaisen kirjallisuuden suomentajan Helen Mosterin (s. 1961) esikoisteos on sivistynyttä viihdettä, samantyyppistä kirjallisuutta kuin vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan teokset tai Kate Mossen ja Geraldine Brooksin historian ja nykyhetken välillä hyppelevät, dekkarimaiset romaanit.

Sivistys tarkoittaa tässä yhteydessä selkeää kulttuurihistoriallista kehystä ja monenlaisia viittauksia taiteilijoihin ja taiteeseen. Viihteellisyytenä taas pidän tietynlaista yksitasoisuutta, joka päästää lukijan melko helpolla, esimerkiksi siten, että historialliset henkilöt ajattelevat ja tuntevat samalla tavoin kuin modernit ihmiset.

Hylyssä tällaisia ovat Katariina Suuri sekä hollantilaiset isä ja poika Arnesen, jotka lähtevät kuljettamaan keisarinnan tilaamia tauluja ja muuta arvotavaraa Amsterdamista Pietariin. Valitettavasti heidän aluksensa Vrouw Helena haaksirikkoutuu Suomen rannikolla. Sieltä, haahkaluodon kupeesta, sen löytää yli kaksisataa vuotta myöhemmin sukellusta harrastava slavisti Anton Saksa.

Mosterin kolmella keskushenkilöllä – keisarinnalla, poika Arnesenilla ja Antonilla – on jokaisella oma erityinen suhteensa laivan lastiin, etenkin ainutlaatuiseen Meissenin posliiniastiastoon. Kaikkia kolmea seurataan romaanissa vuoronperään, ja ruusunnupulla koristeltu kahvikuppi saa symboloida kunkin hauraita haaveita ja pettymyksiä.

Katariinalla kyse on jo elämän ehtoosta ja halusta jatkaa pitkää taidemesenaatin uraa. Nuoren rakastajan onnistuu silti saada karaistunut sydän karrelle, ja taidetilauksessa on paljon myös silkkaa shoppailua, mielipahan torjumista.

Arne Arnesen taas on lahjakas taiteilijanalku, josta isä Willem koettaa koulia merikapteenia. Kun isä ja poika kulkevat pitkin Eurooppaa keräämässä keisarinnan tilauksia, se on grand tour, jolla Arne tutustuu niin artesaaneihin ja luovuuden arkeen kuin taiteilijamyytin yöpuoleen: faustmaiseen häikäilemättömyyteen, joka saa neron uhraamaan ystävyydenkin.

Antonilla on takanaan äidin hallitsema lapsuus, harhailun vuosia ja avioero. Hänelle hylky aarteineen voi olla ovi komeampaan tulevaisuuteen. Sitä, onko niin, en tässä paljasta.

Haaveiden ja niiden kariutumisen kaavat eivät Hylyssä juuri muutu vuosisadasta toiseen: katsotaan tulevaan, luotetaan, tullaan petetyiksi. Yhtä pysyviltä näyttävät vanhempien ja lasten mutkikkaat suhteet, joissa on umpikujansa.

Antonia vahva nainen seuraa lapsuudesta avioliittoon, ja hänen aikuistumisensa tapahtuu vasta keski-iässä. Arne on rakkaan äidin kuoleman jälkeen tuuliajolla, eikä tietä isän luo näytä löytyvän – huolimatta siitä, että tämä itse asiassa tuntee pojan kamppailun velvollisuuden ja toiveiden välillä läpikotaisin omastakin nuoruudestaan.

Paras idea Hylyssä on se, ettei se kerro mitään kokonaista tarinaa vaan pikemminkin kolme katkelmaa kolmen eri-ikäisen ihmisen maailmasta. Miellyttävää irtonaisuuden ja älyllisen leikittelyn tuntua lisää se, ettei lukija voi olla niiden keskinäisistä suhteista ihan varma.

Voihan olla, että silmäykset historiaan ovatkin Antonin kuvittelua, hänen luova työkalunsa rakentaa vahvempaa perustusta omalle elämälleen. Samanlaista ratkaisua käytti Ian McEwan hienossa Sovitus-romaanissaan.

Ajatukset historian hautautumisesta mereen ja säilymisestä kylmän veden alla ovat kiehtovia, samoin sukeltamisen kuvasto – etenkin kun ne liitetään Mosterin tavalla yksilöpsykologiaan.

Romaanin rakennetta olisi kuitenkin voinut hioa. Nyt monet yksityiskohdat herättävät kysymyksiä sen sijaan että ne tukisivat tarinaa tai hahmoja. Miksi Arne on niin kömpelö, miksi Willem kleptomaani? Mitä ihmeteltävää on Antonin muistissa ja miksi sukellusretken eväät pitää mainita, kun niitä ei edes syödä?

Sama päälleliimauksen maku häiritsee kohtauksessa Leipzigin kellariravintolasta, jossa Arnesenit tapaavat professori Johann Gottfried Seumen. Mihin häntä ylipäätään tarvitaan? Ja kun kerran Seumen myöhempi kävely Italiaan otetaan esiin, miksei myös retkiä Suomessa 1800-luvun alussa?

 

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi

--%>