Painettu vaara

Synnyin 1970-luvun lopulla ja pääsin lykykseni todistamaan mielenkiintoista maailmanaikaa.

Miespolvemme polkua valaisivat sekulaarin sivistyksen hedelmät: videopelien ja musiikkivideoiden hysteerinen välke.

Huumausaineista puhumattakaan. Tai niitähän on ollut maailman sivu, mutta meidän aikanamme saatavuus taas vaihteeksi parani.

Polvemme pureksi antaumuksella outoja hedelmiään, vaikka vanhemmat varoittelivatkin niiden myrkyllisyydestä. Kaikenlaiset oireilut pantiin musiikin, konsolipelien tai stimulanttien syyksi.

Niin tehtiin Utøyankin jälkimainingeissa, olivathan Modern Warfaren kaltaiset räiskintäpelit Anders Behring Breivikin lempiharraste.

Siitä, lisäävätkö sotapelit tappohaluja, vai vähentävätkö ne niitä, eivät valkotakit ole päässeet yksimielisyyteen.

Totta kuitenkin on, että pelaamiseen liittyy riskejä. Fataaleimpia niistä ovat tilauspitsojen, jolttikolan ja liikunnan puutteen aiheuttama ylipaino, tulehtuneet ihohuokoset ja parinhankintahommiin turhan tanakka hygieniatilanne.

Yksinäisyyden ja konsolipelien kombinaatio on taas omiaan tuottamaan jännetuppitulehduksia ja rannevaivoja.

Mutta älkää huoliko vanhukset, suunta on parempaan päin, kiitos Wii Fitin kaltaisten tervehenkisten rasvanpolttopelien.

Jos konsolipelit eivät istu kuvioon, on kaikenlaisista harmeista tapana syyttää huumausaineita tai nuorisomusiikkia.

Huoli pois kalkkikset, vaikutus on useimmiten yhteiskuntarauhaa turvaava. Katsokaa vaikkapa länsinuorison ihailemia rastafareja, jotka ovat 30-luvulta lähtien valittaneet "Babylonin" epäkohdista, mutteivät krooniselta tokkuraltaan ole saaneet laitetuksi tikkua ristiin.

Äärimetalliinkin on turha suhtautua penseästi, mustahuulet ovat muutamaa kiljupöhnäistä hautakivenpotkijaa lukuun ottamatta aivan yhteiskuntakelpoista sakkia. MTV räppiblingeineen on tietenkin häirinnyt nuorison kehitystä, mutta senkin aiheuttamat tuhot jäänevät muutamaan kymmeneen miljoonaan parishiltoniudesta haaveilevaan teiniraiskioon.

On kuitenkin yksi puhde, jota kasvattajan tulisi tarkkailla: lukeminen.

Se yhdistää Breivikiä, Pekka Auvista ja kirkonpolttaja Varg Vikernesiä. Lukeminen oli Stalinin ja Hitlerin suosikkiharrastus. Molemmat palvoivat Goethea ja käristivät ohessa kasapäin kirjoja. He ymmärsivät niihin sisältyvän vaaran.

Outo musiikkimaku, päihdeharrastus ja viehtymys väkivaltaviihteeseen ovat vaivattomia syntipukkeja, mutta ajavat harvoin ketään hirmutekoihin.

Siihen tarvitaan painettua sanaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi