Iho kätkee salaisuuden

Espanjalaisen nykyelokuvan ykkösohjaaja Pedro Almodóvar on kutsunut uutta elokuvaansa Iho jossa elän kauhutarinaksi, jossa ei ole kirkumista eikä pelottelua. Kuten Almodóvarin teoksia yleensä, Iho jossa elän -elokuvaa on kuitenkin mahdotonta luokitella. Siinä on aineksia monesta suunnasta, mutta se on ennen kaikkea itsenäinen, omaperäinen taideteos.

Elokuva perustuu ranskalaiskirjailija Thierry Jonquet'n romaaniin Tarantula, mutta sen alkuasetelmasta tulee myös mieleen fantasiamestari Georges Franjun elokuva Silmät ilman kasvoja (1960). Siinä tiedemies sieppaa nuoria naisia ja yrittää siirtää heidän kasvonsa vammautuneelle tyttärelleen. Toinen elokuvallinen kummisetä on Alfred Hitchcockin Vertigo – punainen kyynel (1958), jossa mies muovaa naisesta kuolleeksi luulemansa rakastetun kuvaa.

Almodóvarin elokuvassa plastiikkakirurgi Robert Legard (Antonio Banderas) kehittelee tulen ja väkivallan kestävää keinoihoa. Koekaniininaan hänellä on kaunis nuori nainen, Vera (Elena Anaya), joka on vankina Legardin hienossa kartanossa.

Enempää ei tarinasta voi kertoa, jottei tulisi kerrotuksi liikaa, sillä yllätyksiä elokuvassa riittää.

Iho jossa elän sisältää Almodóvarin edellisistä elokuvista tuttuja, melodramaattisia aineksia, mutta se ei silti muistuta mitään ohjaajan aiemmista töistä. Varhaisteostensa räiskyvistä tunnemyrskyistä ja väri-ilottelusta Almodóvar tuntuu viime vuosina seestyneen kohti yhä hillitympää ja hallitumpaa elokuvakerrontaa, jossa kerroksellisuuskaan ei ole vähänkään sekavaa. Tästä oli todisteena jo hänen edellinen elokuvansa Särkyneet syleilyt, joka vaivattomasti liikkui eri aikatasoissa ja elokuva elokuvan sisällä -kerroksissa.

Iho jossa elän on vieläkin varmempaa elokuvantekoa. Monen heikomman ohjaajan käsissä tarinan huikeat elementit olisivat saattaneet hajota kaikkiin ilmansuuntiin, mutta Almodóvar pitää koko taikinan kasassa loppuun asti.

Visuaalisestikin Iho jossa elän on Almodóvarin työksi lähes askeettinen. Vasta viimeisessä kohtauksessa muun muassa kirkkaan punainen nahkatakki pääsee ilmaisemaan vapautusta, mutta muuten väriskaala on varsin hillitty.

Tarina ja sen käänteet ovat makaabereja ja almodóvarilaisittain vinoja, mutta eivät tosiaankaan kauhuelokuvan tapaan ahdistavia tai pelottavia. Uusi elementti on myös hienoinen scifi-vivahdus, jota ohjaaja ei ole aiemmin käyttänyt.

Kokonaisuus on vangitseva, haastava ja jatkuvasti kiehtova. Melodraama, kostotrilleri, scifi ja kauhu yhdistyvät tarinan käänteistä nousevaan identiteetti- ja sukupuolikysymyksillä leikittelyyn vaivattomasti ja luontevasti.

Ensimmäistä kertaa 21 vuoteen Almodóvarin kanssa työskennellyt Antonio Banderas on saanut tässä parhaan roolinsa vuosikausiin; hän on erinomainen eettisistä ja moraaliongelmista piittaamattomana Legardina. Hyvää työtä tekee myös toinen ohjaajan vakionäyttelijä, uskollista palvelijaa esittävä Marisa Paredes.

Mutta Elena Anayan kauniista ja lähes käsittämättömän salaisuuden kätkevistä kasvoista tämä elokuva saa elämänsä ja tunnevoimansa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi