"Olen ihan valmis, juu, mutta ei tämä vartoominen kivaa ole"

Vanha nainen istuu vuoteellaan saattohoitokodissa. "Tuskin täytän yhdeksääkymmentä, kun kerran olen täällä. Täältä ei lähdetä kuin jalat oikoisena." Sängyn edessä on rollaattori, ja jakkaralla tuhisee ilmankostutin. Nurkassa on televisio, tyynyllä lehti. Ikkunassa pyrähtelevät tilhet.

Vielä keväällä hän asui kaksiossaan pienen kaupungin keskustassa. Sitten uusiutui lymfooma, imukudossyöpä. Yhdessä lääkärin kanssa hän päätti, ettei enää aloita raskaita hoitoja. Kuoleman nainen kertoo hyväksyneensä jo sairastuessaan ensi kertaa syöpään. "Minä olen ihan valmis, juu, mutta ei tämä vartoominen kivaa ole. Lotossa jos voittaisin, niin arvaapa mitä. Lähtisin Sveitsiin, kun siellä saa eutanasian."

Kuolemaa enemmän nainen sanoo pelkäävänsä kipuja. Hän ei myöskään pidä autettavaksi joutumisesta, kun on "koko ikänsä hoitanut omat asiansa ja vähän toistenkin." Nyt asunnon avaimet on annettu pois, eikä paluuta enää ole. Metsään ei pääse rollaattorilla.

Edellisessä hoitopaikassa terveyskeskuksessa naista pesivät myös mieshoitajat. "Peffankin. Se oli nöyryyttävää, vaikka ne oli mukavia poikia kyllä."

Nainen on testamentannut omaisuutensa asiainhoitajalleen. Tätä hän on pyytänyt järjestämään polttohautauksen, mutta "vasta sitten, kun olen kuollut". Uurnan pitää olla puuta, että maatuu, "häviää kerta kaikkiaan tästä maailmasta".

"Uskon, että ihminen loppuu, kun kuolee. Se on finito, sillä sipuli. Toiset ovat varmaan onnellisempia kuin minä, kun uskovat, että näkevät jonkun tuttavan sitten. Minulla ei semmoista halua ole."

Vanhemmat on haudattu hämäläiseen maalaiskuntaan. Isän ja äidin vieressä olisi paikka. Sinne hän ei halua nuorena koetun rakkaudenpettymyksen takia eikä senkään takia, että "ruumissaatot ovat minusta kalseita ja ikäviä. Että kanniskellaan ja seuraa joku porukka, vaikka kaikki ei millään jaksaisi."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi