HS.fi

Saatoin hänet

Arja Krook osti hautajaisvaatteet hyvissä ajoin, kun tytär sairastui syöpään. Aleksi Vienonen puhui kaiken selväksi kuolevan vaimonsa kanssa. Miltä saattohoito tuntuu omaisesta?

9.1.2012 3:00

Ville Männikkö

Terhokodin aulassa paloi kynttilä. Se sytytetään aina kun joku saattohoitokodissa kuolee.

Metti-Leenan kädet oli nostettu rinnan päälle. Hän oli ollut kuolleena jo tunnin, iho tuntui kylmältä ja sileältä, huulet olivat siniset.

"Minusta tuntui kuin katsoisin elokuvaa, seuraisin omaa elämääni sivusta", kertoo Arja Krook muistellessaan nuorimman tyttärensä kuolemaa.

Metti-Leena kuoli aivosyöpään noin viikkoa ennen kuin olisi täyttänyt 23 vuotta. Tyttären paras ystävä oli kuoleman hetkellä ollut pitämässä häntä kädestä. Äiti sai puhelun työpaikalleen ja tuli paikalle niin pian kuin pääsi.

"Ymmärrys, helpotus, tuska ja suru vyöryivät päälleni yhtä aikaa."

Metti-Leenan viimeiset sanat olivat olleet "Hyvää yötä."

Nyt kaikki on ohi, mietti Arja ja keräsi miehensä Pekan kanssa Metti-Leenan tavarat pusseihin.

Oli joulukuun alku reilu vuosi sitten. Keskiviikko.

Aina kotiin tullessaan Arja sytyttää kynttilän tyttärensä kuvan eteen.

Kuvan parikymppisellä naisella on koko elämä edessään: hän on juuri päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja muuttanut omaan yksiöön.

Syksyllä 2007 Metti-Leena alkoi kuulla huonosti. Tasapainonkin kanssa oli ongelmia.

Hänen pikkuaivoistaan löydettiin lopulta noin kananmunan kokoinen kasvain. Se painoi kuulo- ja tasapainoelimiä.

"Kasvainta leikattiin vähän, mutta katsellessani kirurgin kanssa kuvaa tyttäreni pään sisältä tajusin, että kasvain peitti noin neljäsosan hänen aivoistaan", Arja sanoo.

"Olen pahoillani", sanoi kirurgi.

Äiti ei sanonut mitään.

Se oli kuolemantuomio. Arja paineli heti ostamaan itselleen hautajaisvaatteet.

"Ajattelin, että en ehkä jaksa tai ehdi myöhemmin."

Elämä muuttui kertaheitolla hallitsemattomaksi. Parikymppisen murheiden olisi kuulunut olla tenttipäiviä, poikaystävä- tai vaatehuolia. Mitä vain muuta. Mutta nyt Metti-Leenan elämään kuuluivat syöpähoidot ja kortisoni. Lääke vähensi turvotusta aivoissa. Kasvoja se puolestaan pöhötti, ja ulkonäkö muuttui.

Arja työskentelee lukion äidinkielenopettajana. Tyttären diagnoosin jälkeen hän jatkoi töitään voimiensa mukaan.

"Olin välillä sairauslomalla, mutta toisaalta töissä oli mahdollisuus ajatella jotain muuta."

Työpsykologi oli Arjalle korvaamaton tuki. Oli tärkeää puhua ulkopuoliselle.

"Hän opetti minut hengittelemään hetki kerrallaan ja rentoutumaan."

Kului kuukausia.

Arja alkoi nauttia jokaisesta henkäyksestä, jolloin ei ahdistanut. Hän oppi elämään hetkessä ja osasi myös nauttia enemmän Metti-Leenan kanssa viettämästään ajasta.

Äiti ja tytär olivat paljon yhdessä. He kävivät elokuvissa, teatterissa, kahviloissa ja konserteissa.

"Ajoimme museoratikalla katsellen Helsinkiä."

Metti-Leena itse jaksoi pitkään uskoa ihmeeseen, mutta äiti tiesi, ettei toivoa ollut. Jossain vaiheessa Metti-Leena masentui eikä enää tiennyt, pitikö aamulla nousta sängystä vai ei. Tytär löysi jonkinlaisen tasapainon vasta syksyllä 2008 vietettyään kuusi viikkoa Terhokodissa, vuosi diagnoosin jälkeen. Kuoleva voi mennä Terhokotiin myös toipumaan henkisesti.

Sen jälkeen Metti-Leena järjesti suuret läksiäiset ystävilleen. Juhlien koristelu liittyi kuolemaan: seinät oli koristeltu viikatemiehen kuvilla. Myös hautajaiset hän suunnitteli itse: valitsi kukat, musiikin, tarjoilut ja teki kutsuvieraslistan valmiiksi.

Joulukuinen pakkaspäivä sairaalan kappelissa ei unohdu.

"Hän näytti vain kuorelta varta vasten hankitut taivasvaatteet yllään", Arja sanoo.

Mielen täytti yhtä aikaa suuri helpotus ja valtava ikävä.

"Aina kun aamulla herään, on ensimmäisenä mielessä, että Metti-Leena on kuollut."

"Nyt kun käyn hänen haudallaan, katson hänen itse valitsemaansa hautakiveä. On vaikea käsittää, että Metti-Leenan tuhka on maan alla. Ajattelen usein, että tämä ei voi olla totta."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi

--%>