KIRJAT

Suomalaisen oopperataiteen nousu Hannu-Ilari Lampila kirjoitti suomalaisen oopperan vauhdikkaan historiikin

Kun Deutsche Oper Berlin vieraili Helsingin uudessa oopperatalossa keväällä 1994 esittämässä Götz Friedrichin ohjaaman loisteliaan Tannhäuserin, ilahdutin vieraita ja varsinkin heidän isäntiään tiedolla, että Richard Wagnerin Tannhäuser oli esitetty Helsingissä jo vuonna 1857 eli todennäköisesti aikaisemmin kuin Berliinissä.

Mainittuna kesänä Helsingissä liikkui koleraepidemia. Tukholmasta Pietariin matkustavat teatteriseurueet eivät uskaltaneet pysähtyä täällä, ja korvaukseksi paikalle oli saatu riikalainen Thomén teatteriseurue. Seitsemän muun oopperan (!) ohella se esitti Helsingissä myös Tannhäuserin varhaisen version, jonka Riiassa kapellimestarina 1837-39 toiminut nuori Wagner oli säveltänyt. Oopperan kantaesitys oli ollut 1840-luvun puolivälissä Dresdenissä, mutta suurta huomiota herättäneen lopullisen laitoksen ensi-ilta oli vasta Pariisissa 1861.

Pieni episodi kuvaa sitä, ettei Helsinki ollut aivan syrjässä oopperataiteen virtauksista. Lähimmät kiinteät oopperatalot olivat Tukholmassa (vuodesta 1772), Pietarissa sekä Riiassa. Kiertävät teatteriseurueet, jotka esittivät myös oopperoita poikkeilivat myös Turussa, Helsingissä ja Viipurissa.

Jo vuonna 1852 käytiin Helsingissä ensimmäisen kotimaisen oopperan luomiseen. Zachris Topelius kirjoitti libreton ja Fredrik Pacius sävelsi musiikin Kaarle-kuninkaan metsästykseen. Tämä tapahtui tietysti ruotsiksi. Ensimmäinen suomen kielellä esitetty ooppera oli Verdin Trubaduuri vuonna 1870.

Arkadia-teatterissa

aloitettiin

Kaarlo Bergbom perusti vuonna 1873 Suomalaisen teatterin lauluosaston , joka toimi vuoteen 1879 ja jota kutsuttiin myös Suomalaiseksi oopperaksi. Ensimmäiset esitykset olivat Viipurissa ja Turussa. Helsingissä ooppera toimi vanhassa Arkadia-teatterissa.

Jo Bergbomin oopperassa esitettiin suomen kielellä laaja oopperaohjelmisto. Suurimmat tähdet olivat Emmy Achté, Ida Basilier ja Alma Fohström, joista Fohrström kohosi Verdin ja Tsaikovskin ihailemaksi laulajattareksi ja Moskovan oopperan tähdeksi.

Sen jälkeen Helsingissä oli vain tilapäisiä oopperaesityksiä. Vuonna 1902 valmistuneessa Kansallisteatterissa esitettiin tosin vuosisatamme alussa Armas Järnefeltin, Robert Kajanuksen ja Edvard Fazerin johdolla useita Wagnerin teoksia ja muitakin oopperoita.

1911 Aino Ackté ja Edvard Fazer perustivat kiinteän Kotimaisen oopperan, joka toimi ensin Arkadia-teatterissa, kunnes sai vuoden 1918 jälkeen kodikseen aikaisemman venäläisen Aleksanterin teatterin Bulevardin varrelta; teatterirakennus periytyi vuodelta 1879.

Vuonna 1914 Kotimaisen oopperan nimi muutettiin Suomalaiseksi Oopperaksi ja vuonna 1956 Suomen Kansallisoopperaksi. Aino Ackté oli johdossa vain vuoden, mutta Edvard Fazer jatkoi 27 vuotta aina vuoteen 1938.

Kotimaisen oopperan perustaessaan Edvard Fazer oli jo laajalti tunnettu kansainvälinen konserttipianisti ja impressaario. Aino Ackté puolestaan oli lumonnut musiikkimaailman Pariisin Suuressa oopperassa, New Yorkin Metropolitanissa ja Lontoon Covent Gardenissa.

Laaja

yleisesitys

Näihin oopperamme varhaisvaiheisiin on usein viitattu, mutta kehityskaari 1910-luvun oopperasta nykyiseen suomalaiseen oopperataiteeseen on ollut nuoremmalle sukupolvelle jokseenkin tuntematon.

On sen vuoksi lausuttava kiitos musiikkitoimittaja Hannu-Ilari Lampilalle ja hänen innoittajilleen Kansallisoopperan piiristä siitä Suomalaisen oopperan historiasta, joka on keväällä 1997 ilmestynyt. 830-sivuinen yleisesitys ulottuu nykypäiviin saakka.

Lampilan puoleen oli käännytty jo vuonna 1972. Oopperan varhaisvaiheita oli tutkimassa Tauno Pylkkänen, ja myös aikansa "tietokirjailija", Kansallisoopperan hallituksen puheenjohtaja L. Arvi P. Poijärvi oli hankkeessa mukana. Mutta esipuheesta ymmärrän, että Lampilan lopullinen käsikirjoitus on syntynyt vasta 1990-luvulla.

Oopperahistoria - niin kuin teatterihistoriakin - on peräti vaikea kirjoittaa. Oopperaesitys on ainutkertainen. Ennen videoiden aikakautta siitä jäi jäljelle vain silmänräpäykseen pysähtynyt valokuva, teatterikriitikoiden arvioinnit ja tietysti esittäjien, katsojien ja kuulijoidenkin ihanat muistot.

Tilanteessa ajautuu helposti menetelmään, jossa kuvaus etenee ensi-illasta ja esityksestä toiseen ja yhdestä kriitikon kannanotosta seuraavaan. Tätä metodia käytti niinkin etevä kirjoittaja kuin Rafael Koskimies Kansallisteatterin historiassaan vuosia sitten.

Oopperakritiikin

maukas historia

Lampila on paikoitellen välttänyt tämän vaaran, mutta ajoittain lukija joutuu kysymään, onko kysymyksessä suomalaisen oopperan historia vai suomalaisen oopperakritiikin historia.

Kirjoittaja olisi voinut käsitellä enemmän suurten suomalaisten oopperateosten syntyä, luonnetta ja asemaa oopperakirjallisuudessa, sen sijaan että hän kuvaa kohtalaisen laajasti lähes kaikkien, toistuvienkin, ensi-iltojen vastaanottoa. Ehkä olisi voinut suoda enemmän huomiota myös oopperataiteen asemalle suomalaisessa kulttuurissa ja koko oopperatalon kulttuuripoliittiselle roolille.

Ei silti, suomalaisten oopperakriitikoiden teksti on nautinnollista siteerattavaa. Nya Pressenin Karl Flodinin ja Hufvustadsbladetin Bisin eli Karl Fredrik Waseniuksen, Helsingin Sanomain legendaarisen Evert Katilan tai Uuden Suomen Heikki Klemetin sarkasmit ja ironiset huomautukset lähes ylittävät myöhempien etevien kollegoiden, kuten Erik Tavaststjernan, innoittuneet tekstit tai Seppo Heikinheimon tarkkuussuunnatut totuudet ja ilkeydet, joista myöhemmät lukijat ovat nauttineet ja joita taiteilijat ovat joutuneet sietämään.

Klemetti oli monen laulajan äänenmuodostuksen opettaja. Hän kirjoitti asiantuntemuksellisesti laulusta ja soitosta, mutta intoutui samalla painaviin sanoihin esitysten aitoudesta ja jopa balettikohtauksista, naiskauneudesta ja varsinkin sen ehostuksesta.

Kriitikoista nousevat esiin myös Yrjö Suomalainen, Seppo Nummi ja Väinö Pesola sekä etevät säveltäjät Ilmari Krohn, Selim Palmgren, Uuno Klami, Tauno Pylkkänen ja Sulho Ranta.

Lampila etenee oopperaohjelmiston kuvauksessa tarkastelemalla pääkaupungin johtavien oopperakriitikoiden arvosteluja eri teoksista. Hän on löytänyt ensi-iltakritiikeistä elävät kohdat ja sattuvimmat arvioinnit, eikä hän yleensä siteeraa liian pitkään. Parinkymmenen vuoden ajalta hän voi tukeutua myös omiin arviointeihinsa, eivätkä ne yleensä ole huonosti kirjoitettuja.

Lampila lähestyy teoksia suomalaisten kriitikoiden luonnehdinnalla eikä niinkään teoksista itsestään käsin. Monet huomioista ovatkin eläviä ja antavat ehkä suuremman annin kuin selailu kansainvälisissä oopperakirjallisuuden hakuteoksissa.

Paikoin joutuu kysymään, saako teosten ohjaus ja ehkä lavastuskin liikaa huomiota musiikinjohdon ja orkesterin kustannuksella. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että orkesterin johtaminen tai soitto tapahtui useimmiten "onnistuneesti" ja joskus "suorastaan loistavasti".

Kiinteä yhteys

mannermaahan

Hämmästystä herättää, miten läheisessä tuntumassa kontinentaaliseen oopperamaailmaan 1920-luvun Suomessa elettiin.

Oopperan kapellimestarit, ohjaajat ja pääroolien laulajat tulivat suoraan mannermaan suurilta oopperalavoilta. Kun Franz Mikorey johti Leos Janacekin Jenufan vuonna 1928 Münchenissä ja otti orkesterisyvennyksessään vastaan kansallissosialistisen nuorison mädät kananmunat, oli hän jo kuukauden kuluttua johtamassa samaa teosta Helsingin Bulevardilla.

Euroopassa tunnettuja olivat muun muassa Helsingissä ohjaajina toimineet Louis Laber, Willy Aron ja Hans Esdras Mutzenbacher. Aikansa tähtibaritoni Eugenio Giraldoni lauloi täällä 1920-luvun alussa. 1927 Teiko Kiwa hurmasi helsinkiläisyleisön.

Edvard Fazer pystyi pitämään pienen oopperatalonsa ajan hermolla. Tuolloin eurooppalaisuuteen olivat vielä taloudelliset mahdollisuudet. Kansainvälisten oopperasolistien hinnat kohosivat pilviin vasta 1970-luvulla..

Suomalainen ooppera on koko historiansa ajan kiitettävällä tavalla tuonut parrasvaloihin kotimaisia oopperateoksia, esimerkiksi 1920-luvulla niitä esitettiin yhdeksän. Kuvauksensa saavat lähinnä kritiikin kautta lähes kaikki suomalaisen oopperakirjallisuuden tuotteet Armas Launiksen ja Oskar Merikannon oopperoista Kokkoseen, Salliseen, Heiniseen ja Ahoon.

Vaikuttava määrä partituureja - minkä hienon kansallishistoriallisen kavalkadin niistä saisikaan.

Teoksen sivuilta kasvavat esiin myös oopperan suuret kapellimestarit ja solistikunnan kiintotähdet Hanna Granfelt, Wäinö Sola, Oiva Soini, Alfons Almi, Kim Borg, Anita Välkki ja monet muut.

Lampila jaksottelee esityksensä Edvard Fazerin jälkeen lähinnä Kansallisoopperan pääjohtajien kausien mukaisesti. Samalla arvioidaan pääjohtajat ja oopperanjohtajat.

Suuriksi oopperajohtajiksi kohoavat Alfons Almi (1959-71) ja Juhani Raiskinen (1974-84 ja 1996-). Armas Järnefeltin taiteellisen johtajan työtä (1932-38) Lampila näyttää arvostavan. Aino Acktén (1938-39) kausi jäi lyhytaikaiseksi, Oiva Soinin (1939-52) johtajakausi kärsi sota-ajasta, mutta oli muutoin varsin tasapainoinen. Sulo Räikkösen (1952-56) ja Jouko Tolosen (1956-60) kaudet muodostuivat lyhyiksi, Tauno Pylkkäsen (1960-68) kausi jää kuvauksessa värittömäksi.

Ilkka Kuusiston (1984-92), Jorma Hynnisen (1984-90) ja Paavo Suokon (1984-93) aikaan kirjoittaja ei oikein saa otetta, Kaj Kauhasen (1972-73) kausi katkesi alkuunsa, samoin nuoren Leif Segerstamin (1973-74).

Segerstamin pääjohtajauran Lampila katsoo luhistuneen nuoren maestron kansainvälisiin kapellimestarintehtäviin. Kun jouduin prosessiin aivan vihreänä "oopperalaisena", jäi muistiini, että Segerstam solmi suurilla oopperalavoilla tai paremminkin syvissä orkesterimontuissa niin "arvokkaita" solistisopimuksia Bulevardin teatteriin, että taitavan Roger Lindberginkin johtama oopperan hallitus oli helisemässä.

Lampila päättää esityksensä suunnilleen Kansallisoopperan siirtymiseen Bulevardilta uuteen Oopperataloon Töölönlahden rannalle. Walton Grönroosin pääjohtajakausi (1992-95) jää arvioimatta. Samoin jää kuvaamatta se italialaista tai paremminkin wieniläistä oopperalibrettoa muistuttava prosessi, jolla Grönroosin kaudesta siirryttiin uuteen Raiskisen aikaan.

Kovin pinnallisesti kuvatuksi jää myös se värikäs kulttuuriipoliittinen ja yhteiskuntataloudellinen tapahtumasarja, jolla Töölönlahden oopperatalo - suuri saavutus maailmankin mittakaavassa - saatiin aikaan. Tämä johtunee lähdeaineiston luonteesta; muutama lehtihaastattelu ja lehtiuutinen.

Kansanoopperoiden

vaikutus korostuu

Lampila korostaa todellisten "kansanoopperoiden" Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten ja Aulis Sallisen Punaisen viivan merkitystä Suomen kansan oopperaherätykselle ja myös uuden oopperatalon aikaansaamiselle.

Yhdyn sydämestäni tähän, mutta ei pidä unohtaa Savonlinnan oopperajuhlien taidemuotoa popularisoivaa vaikutusta, suomalaisten oopperasolistien - kärjessään Martti Talvela - ja suurten kapellimestarien - kärjessään Paavo Berglund - maailmanmenestystä sekä suomalaisen musiikkikasvatusjärjestelmän vertaansa vailla olevaa laajentumista ja uuden, laajapohjaisemman taidemusiikkiyleisön syntyä.

Teoksen kuvat on hyvin valittu ja osoittavat, minkä aarteiston oopperan arkiston valokuvakokoelmat muodostavat. Milloin saamme esimerkiksi uuden oopperatalon lämpiötiloihin suuren suomalaisen oopperanäyttelyn?

Kiitoksella täytyy mainita teoksen lähes 30 sivun luotettava henkilöhakemisto sekä viittaushakemisto esitettyihin oopperateoksiin. Kirjallisuusluettelo on varsin suppea. Kysyä sopinee, eikö olisi voinut liittää teokseen tietolaatikoita, esimerkiksi luetteloa suomalaisista oopperoista tai "kymmenen kärjessä" -taulukkoa Suomessa eniten esitetyistä oopperoista tahi luetteloa oopperatalon johtajista, ylikapellimestareista ja pääjohtajista. Tämä kaikki olisi lisännyt teoksen käyttöarvoa.

Kirjan painoasu on ilmava ja helppolukuinen. Painovirheitä on vain kohtalaisesti (1-2 kappaletta sivua kohden), ja nimet on kirjoitettu oikein. Nimitys Aleksanterin teatteri on Suomalaisen oopperan vuosikymmeninä anakronismi, puhuttiin korkeintaan Bulevardin teatterista. Vuoden 1994 jälkeen nimi jälleen on käyttökelpoinen.

Puutteistaan huolimatta Hannu-Ilari Lampilan mammuttikronikka on vauhdikas johdatus suomalaisen oopperamaailman vaiheisiin. Se kuuluu epäilemättä jokaisen oopperanystävän ja -tuntijan luettaviin.

JAAKKO NUMMINEN

Kirjoittaja toimi Suomen Kansallisoopperan Säätiön hallintoneuvoston puheenjohtajana vuoden 1974 alusta vuoden 1995 loppuun.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi