Kirjailija, joka erehtyi kahdesti
Anja Snellman sai Sonja O:sta
seksin papittaren leiman
Pelon maantiede
raivostutti
sekä feministit että sovinistit
Julkaistu: 30.1.2000
lehdessä osastolla Kulttuuri
Maija Alftan
Kun elokuva
Pelon maantiede
oli valmis, kirjailija
Anja Snellman
sai viestin näyttöruudulleen: "Mitä pidit elokuvasta?
Maaru." Lähettäjä oli tietenkin nokkela ja tarkka lukija. Silti
kylmät hiirenjalat vilistivät kirjailijan iholla.
Maaru Tang on Snellmanin luoma fiktiivinen hahmo,
Pelon maantieteen
anarkistiryhmän johtaja. Kirjan naiskaartista jäävät eloon vain
kertoja Oili Lyyra ja Maaru, joka katoaa salaperäisesti. Ruumiita tulee
kirjassa roimasti elokuvaa enemmän; miehiä kuolee kaikkiaan seitsemän.
Mutta ei yhtään virkkuukoukulla!
Pelon maantiede
lähtee maailmalle näinä päivinä sekä kirjana että elokuvana. Se
esitetään Göteborgin elokuvajuhlilla, ja samaan aikaan kirja ilmestyy
ruotsiksi. Kirja kääntyy myös ranskaksi ja ilmestyy maaliskuussa saksaksi
samaan aikaan kun elokuva nähdään Berliinin filmifestivaaleilla.
Eikö tämä ole onnea, Anja Snellman? "On,
tietenkin."
Snellmanin muistissa on kuitenkin tuoreena
Pelon maantieteen
vastaanotto viisi vuotta sitten. Vain esikoisteoksen
Sonja O. kävi täällä
(1981) herättämä häly veti vertoja sille palautteelle.
Snellman sanookin, että hän tehnyt elämässään kaksi
"erehdystä": kirjoittaessaan Sonja O:n ja luullessaan,
että naisen seksuaalisuudesta voi Suomessa kirjoittaa. Toinen vakava
"erehdys" oli
Pelon maantieteen
kirjoittaminen ja ajatus, että naisen aggressioista voi kirjoittaa.
Sonja O:n ilmestymisestä
on lähes 20 vuotta. Sen saamaa julkisuutta voi nyt vain äimistellä:
Anna, Kotiliesi, Me Naiset, Pikajuna ja Seura haastattelivat
esikoiskirjailijaa laajasti kolme viikkoa ennen kirjan ilmestymistä ja
kaikki muut sen jälkeen.
Sonja O:ta
voikin aivan ilman ilkeyttä pitää nykyaikaisen kirjamarkkinoinnin
onnistuneena uranuurtajana. Kaikki palaset olivat kohdallaan: uskalias,
virtuoosimaisella vimmalla kirjoitettu hyvä kirja, nuori ja kaunis ja
fiksu esikoiskirjailija.
Sonjasta
tuli opiskelijatyttöjen kulttikirja, valtava menestys kaikilla
tavoilla. Se sai J. H. Erkon palkinnon, se oli Tapaus. Julkisuus tuli
ryöppynä opiskelijatytön niskaan, eikä se kaikki suinkaan ollut
myönteistä. Uhkauksia sateli.
"Törmäsin patavanhoillisuuteen ehkä ensi kertaa elämässäni
ja ällistyin, sillä enhän minä suinkaan ensimmäisenä naisena kirjoittanut
naisen seksuaalisuudesta", Anja Snellman sanoo ja luettelee
Eeva Kilven
Tamaran,
Tytti Parraksen
Jojon
,
Märtä Tikkasen
teokset.
"Näidenkin teosten ilmestymisestä oli jo aikaa ja ajattelin
kai, että lukijat ovat tulleet suvaitsevaisemmiksi. Väite, että nainen ei
voi tämmöistä kirjoittaa tuntui äärettömän käsittämättömältä."
"Moralisoijia riitti: oli tavallaan kuin lailla kiellettyä,
että nainen nauttii seksistä, että nainen haluaa ennen kypsää ihanaa
perhe-elämää kokeilla useampaa kumppania."
Myös osa kriitikoista - "arvokkaita ihmisiä, monet
miehiä" - vertasi silloista Anja Kaurasta
Tabe Sliooriin.
Nyt se naurattaa.
"Olen tehnyt kaksi 'erehdystä', mutta jos näin on,
kirjailijan tehtävä on tehdä tämänkaltaisia erehdyksiä", Anja
Snellman sanoo pontevasti. "Joku sanoisi että olin edellä
aikaani."
"Sonjan saama vastaanotto oli tärkeä kokemus. Se näytti
kaksinaismoralismin, arvokonservatiivisuuden, mitä oli vielä paljon
pinnan
alla. Se näytti ennakkoluulot nuorta naiskirjailijaa kohtaan, ja opetti,
että tässä maassa tarvitaan neljä kieltä: suomen kieli, ruotsin kieli,
miehen kieli ja naisen kieli."
Sonja O
.
leimasi kirjailijan vuosiksi seksin papittareksi. "Siksihän
mä muutin maalle ja asuin siellä neljä vuotta ja kelailin rauhassa
asioita. Mutta seksin papitar. . . Ei kai se kenellekään ihan
mielettömän
vastenmielinen leima ole!"
Ja me keski-ikäiset perheenemännät nauramme niin.
Pelon maantieteen
kirjoitettuaan Snellman huomasi olevansa
Sonjan
kaltaisessa mylläkässä.
Se yllätti, vaikka edellinen kirja
Ihon aika
kypsytti myös joitakin lukijoita - mummojen eroottisista unista ei
olisi saanut kirjoittaa eikä kuolleen äidin salaisuuksista.
"Jotain outoa tietä alettiinkin keskustella aivan muusta
kuin naisten aggressioista. Alettiin puhua sitaateista tai väitettiin,
että vien naistutkijoilta apurahat, leimaan heidät. Sitä oli kaikkein
vaikeinta ymmärtää ja se tuntui kohtuuttomalta."
Anja Snellman sanoo kirpeästi, että naisten vapautusliikkeellä on
vaara muuttua irvikuvakseen.
"Feminismi alkoi vapautusliikkeenä, mutta siitä on ajoittain
tullut vaatimusliike. Kun tulee mahdollisuus valita nainen tärkeään
tehtävään tai tulee mahdollisuus käydä keskusteluja jonkun taideteoksen
herättämänä, silloin onkin tavallaan aina jotain vikaa. Nainen ei olekaan
oikea, tai tapa keskustella ei ole oikea, kirjoittaja ei ole
oikea."
Kirjailija muistaa,
kuinka samaan aikaan kun feministit hyökkäsivät,
"miessovinistit tekivät minusta tappajafeministiä".
Pelon maantiede
alkoi pian elää omaa elämäänsä. Kirjalla on maine, että se on
erityisen raaka ja väkivaltainen, että miehiä ronkitaan virkkuukoukulla.
Oikeasti romaani ei kuvaa yhtään raakuutta; kaikenlaista kyllä
vihjaillaan, mutta loppu tapahtuu lukijan päässä. Käsityölippaasta ei
löydy virkkuukoukkua, tosin teroitetut sukkapuikot ja parsinneulat
ajanevat saman asian.
"Haastatteluryöppy esikoisen aikoihin kertoo myös siitä,
miten 20 vuodessa ajat ovat muuttuneet", Anja Snellman
huomauttaa. "Eivät esikoiskirjailijat enää saa tuollaista
julkisuutta eikä se riipu siitä, etteikö hyviä kirjoja ja jänniä tyyppejä
olisi. Kirjallisuus on kertakaikkiaan mennyt marginaaliin."
"Kirjallisuus on muuttumassa kertakäyttöviihteeksi. Olen
itsekin kirjoittanut tiiviiseen tahtiin viime vuosina, mutta en haluaisi,
että kirja elää vain yhden syksyn. Kirjoitan, koska yritän saada lukijan
ajattelemaan. Ajattelu voi johtaa ärtymykseen paheksuntaan, ihastukseen,
ihan mihin hyvänsä näköjään. Kuvittelen, että sillä tavalla kirjallisuus
pysyy hengissä ja tärkeänä."
"Nyt ei ole enää paljon eroa ylevällä ja alevalla, kaikki on
samalla janalla. Olemme, kiitos 1960-lukulaisten, menettäneet
korkeakulttuurin arvostuksen. On hirveän vaikeata sanoa enää, mitä on
hyvä
kirjallisuus. Romaani ei erotu elämäkerroista tai tietokirjoista. Kyky
eläytyä kaunokirjallisuuteen ja käsitys fantasiasta ovat
uhanalaisia."
Anja Snellmanin mielestä kirjallisuuden tulkit vähenevät ja kirjoista
jää yhä vähemmän käteen kaiken tuotteistamisen jälkeen.
"On onnellista, jos syyssesongista jää elämään edes muutama
kirja, joissa on enemmän kuin se läpinauru, esimerkiksi. Osa
kirjailijoista viihteellistää itsensä. Siitä syntyy yleisölle käsitys,
että kirjallisuus on vain viihdettä, ja sitä ankarasti vastustan. Se ei
ole vain sitä."
"Ehkä Sonja O:n viimeinen lause oli oraakkelimainen:
En minä ole tänne tullut aplodeja kerjäämään
.
Entistä selvemmin näen, että maailmassa, missä kirjallisuus on
marginalisoitumassa vähälevikkiseksi tai viihteeksi, minä yritän
kirjoittaa kirjoja, jotka saattavat kenties muuttaa ihmisten elämää -
kirjoittaa "vaarallisia" kirjoja."
Nyt on aivan pakko vähän keventää ja vaihtaa puheenaihetta. Mitähän
muuten Sonja O:lle kuuluu? Hän on jo nelikymppinen nainen. Olisiko
hänestä
tullut anarkistifeministi; Oili Lyyra muistuttaa kovasti Sonjaa?
Snellman arvelee, että Sonja on vähän liian vanha parsinneuloja
takamuksiin pistelemään. Sonjan tyttärestä olisi voinutkin tulla
anarkisti, tai sitten arvokonservatiivi, joka paheksuu kadulla
juopottelua
ja haluaa purkaa VR:n makasiinit.
"Sonja ilmiselvästi halusi kirjoittaa. Hän voisi tehdä
Marita Liulian
kanssa kimpassa hommia. Tai sitten hän olisi tutkija. Niillä eväillä
mitä hän väläytteli, tekijämimmi hänestä olisi tullut
kuitenkin."
Hänellä on himonsa.
Aivotutkimus on Anja Snellmanille suorastaan harrastus; hän seuraa
koko ajan, mitä alalla tapahtuu. Hän lukee kaikkea mahdollista;
tutkimuksia, biokemiaa, roskalehtiä.
Hän on aina ollut hyvin organisoitu, kurinalainen henkilö, joka ei
vetelehdi kapakoissa.
Anja Snellman on ollut himourheilija koko ikänsä ja sanoo olevansa
täysin riippuvainen liikunnasta. "Siitä saa mahtavat endorfiinit,
se on suorastaan antidepressantti."
Huumettaan eli aerobicia Snellman tarvitsee tunnin joka päivä.
Lisäksi hän ui, kuntonyrkkeilee ja ratsastaa."
Snellman arvelee, että kenties mieskirjailijat kuuntelevat juttuja
kapakassa, hän kuuntelee niitä naisten pukuhuoneissa eikä vaihtaisi osia.
Viinaakin hän väittää osaavansa juoda.
"Perseet juon olalle silloin, kun siihen on joku ihan hyvä
syy. Kyllä mä Villen ja Toukonkin olen juonut pöydän alle!"
Ville Viksten
oli ja
Touko Siltala
on yhä kotimaisen kirjallisuuden tärkeä herra WSOY:llä,
kustantamossa, jonka Snellman vaihtoi Otavaan.
"Kustantajan vaihdos on tehnyt hyvää, vaihtelu virkistää!
Viihdyn Otavalla mainiosti. Tietysti, jos olisin ollut oikein rohkea,
olisin voinut mennä Likelle tai perustaa oman nyrkkipajan. Olen Ruotsissa
nähnyt sellaisia ja luulen, että siihen meilläkin ollaan menossa. Se on
hauskaa ja se on haaste synergiakustantamiselle."
Maija Alftan
Kun elokuva
Pelon maantiede
oli valmis, kirjailija
Anja Snellman
sai viestin näyttöruudulleen: "Mitä pidit elokuvasta?
Maaru." Lähettäjä oli tietenkin nokkela ja tarkka lukija. Silti
kylmät hiirenjalat vilistivät kirjailijan iholla.
Lisää aiheesta:
Helsingin Sanomat |
hs.online@hs.fi