Venäjän vapaus on kaikkien asia
Venäjän vapaus on kaikkien asia

Tähän asti perusteellisin kirja Neuvostoliiton toisinajattelijoista sai nimensä Punaisen torin banderollista elokuussa 1968
Tähän asti perusteellisin kirja Neuvostoliiton toisinajattelijoista sai nimensä Punaisen torin banderollista elokuussa 1968

E lokuussa 1968 panssarit lopettivat Prahan kevään. Propagandan mukaan Neuvostoliiton työtätekevät antoivat operaatiolle tukensa, kuten niin monelle muulle laittomuudelle neuvostohistorian aikana.

Neljä päivää myöhemmin kahdeksan miehitystä vastustanutta neuvostokansalaista avasi uuden luvun alamaisten ja kommunistijohdon suhteissa. Vladimir Dremijuga oli yksi Punaisen torin mielenosoittajista, hänen tuomionsa oli kolme vuotta vankileiriä. Tuomioistuimen edessä hän lausui:

"Koko tietoisen elämäni ajan olen halunnut olla kansalainen, siis ihminen joka tuo esiin omat mielipiteensä vakaasti ja ylpeydellä. Punaisella torilla olin kymmenen minuutin ajan kansalainen."

Elettiin YK:n julistamaa ihmisoikeuksien vuotta. Neuvostoliiton toisinajattelijoiden liike sai järjestäytyneet muodot, joista Punaisella torilla esiteltiin keskeisimmät: avoimuus, legalismi, väkivallan kieltäminen.

Vetoomukset allekirjoitettiin nimin ja osoittein. Viranomaisten vaadittiin noudattavan lakeja, kuten oikeutta mielenosoituksiin. Kommunistien kanssa pyrittiin dialogiin, niin toivottomalta kuin se näyttikin.

Venäjän älymystö on aina suhtautunut politiikkaan epäillen. Useimmat toisinajattelijat eivät edes katsoneet käyvänsä poliittista taistelua: he vain puolustivat yksittäisiä ihmisiä. Solzenitsyn oli näkyvin dissidentti , joka avoimesti vaati poliittisia muutoksia.

Cécile Vaissién

teos Pour votre liberté et pour la nôtre on perusteellisin millään kielellä ilmestynyt tutkimus venäläisistä toisinajattelijoista. Baltian maat ja Ukraina jäävät tarkastelun ulkopuolelle, mutta muuten käydään läpi löyhän liikkeen koko kirjo: kampanjat juutalaisten, kristittyjen, työläisten, naisten ja vammaisten puolesta, unohtamatta venäläisen identiteetin jälleenlöytämistä. Viime vuosina tehdyt haastattelut tuovat tärkeän lisän kokonaisuuteen.

Teos soveltuu myös käsikirjaksi. Cécile Vaissié omistaa lähes 50 sivua keskeisten henkilöiden, ryhmien ja julkaisujen esittelyyn. Henkilöhakemisto on tavattoman laaja, mutta aktivistien ydinjoukko pysyi suppeana. Muutama tusina moskovalaista sai kimppuunsa supervallan sortokoneiston.

Terrorin varjo yhdisti heitä jo entuudestaan: vankileirit tunnettiin joko omasta tai vanhempien kokemuksesta. Harvassa olivat Saharovin ja kenraali Grigorenkon tapaiset ihmiset, jotka "luopuivat kaikesta" ihmisoikeustyön tähden.

Dissidenttiliike syntyi

vain alun toistakymmentä vuotta Stalinin kuoleman jälkeen. Pelon voittaminen oli ensimmäinen askel - vaikea mutta vapauttava askel. Kun Vladimir Bukovski järjesti mielenosoituksen Pushkinin aukiolle tammikuussa 1967, hänellä oli jo takanaan kaksi passitusta mielisairaalaan. "Stalinismin pelko" nosti päätään ja siksi täytyi toimia, hän perusteli, pelolle ei saanut antaa tilaa.

Bukovski tarjoaa myös määritelmän toisinajattelijoista: heidän vakaumuksensa ja elämänsä olivat harmoniassa. Ajatuksista ei Stalinin jälkeen enää rankaistu, mutta ajatusten julkituominen johti vaikeuksiin.

Kustantaja mainostaa Cécile Vaissién teosta jatko-osana Kommunismin mustalle kirjalle (joka ilmestyy pian suomeksi). Siihen on tietty oikeutus, sillä kun jälkimmäinen kirja vyöryttää esiin kommunismin rikoksia, neuvostokansalaiset asettuvat uhrilampaan asemaan. Toisinajattelijat kumosivat tämän asetelman. He nousivat vastarintaan, ottivat vastaan tuomion, ja jatkoivat taistelua.

Missä määrin he sitten vaikuttivat neuvostokommunismin luhistumiseen? Ainakin enemmän kuin mikään ETY-prosessi. Ihmisoikeusliike nujerrettiin vuoden 1975 konferenssin jälkeen, ja sitä paitsi lait ja asetukset olivat jo sitä ennen dissidenttien puolella.

Dissidenttien suora vaikutus perestroikaan on sekin kyseenalainen. Neuvostojohto eli aivan omassa maailmassaan, ja kuten on käynyt ilmi, politbyroon neuvottelut käytiin Gorbatshovin vuosiin asti virallisten julkilausumien puisevalla kielellä.

Ihmisoikeustyön suurin

merkitys lienee siinä, että sen toimesta levitetty tieto muutti länsimaiden - erityisesti vasemmiston - asenteen Neuvostoliittoon. Tätä seikkaa korostaa nyky-Venäjän omaksitunnoksi sanottu Sergei Kovaljov. Neuvostojärjestelmän edistyksellisyys oli ollut uskonkappale vasemmistopuolueille, ja vasta dissidenttien toiminta ja kohtelu avasi silmiä lännessä (joskaan ei Suomessa).

Lisäksi on muistettava, että viimeinen neuvostojohtaja ei vapauttanut toisinajattelijoita silkasta lähimmäisenrakkaudesta. 80-luvun lopun vapauttamisia edelsi voimakas läntinen painostus ja Anatoli Martshenkon kuolema nälkälakon päätteeksi. Martshenko oli tuomittu kuudennen kerran syksyllä 1981. Viisi vuotta myöhemmin hän aloitti nälkälakon kaikkien poliittisten vankien vapauttamiseksi. "Hän kuoli jotta toiset saisivat vapauden", toteaa hänen leskensä Larissa Bogoraz.

Nimekkäimmät toisinajattelijat olivat miehiä. Cécile Vaissié tuo esiin naisten osuuden ihmisoikeustyössä, osuuden joka ei ainakaan ollut miesten panosta vähäisempi. Hänen elämäkertansa Larissa Bogorazista toimii itse asiassa johdatuksena koko dissidenttiliikkeeseen.

Vuonna 1929 syntyneen Larissa Bogorazin vanhemmat olivat ukrainanjuutalaisia kommunisteja. Opiskeluvuosinaan hän tutustui Juli Danieliin, avioitui ja muutti Moskovaan. Samalla hän vieraantui neuvostouskosta, mihin ei ollut riittänyt isän leirituomio 30-luvulla, Danielin ja Andrei Sinjavskin oikeusjuttu "neuvostovastaisesta" kirjallisuudesta vuonna 1965 sysäsi sitten alkuun ihmisoikeuskamppailun. Larissa Bogoraz puolusti miestään vaikka avioero oli jo vireillä.

Seuraavana vuonna hän tapasi Martshenkon ja avusti tätä kirjoitustyössä. Martshenkon ensimmäinen teos toi Stalinin jälkeiset vankileirit yleiseen tietoisuuteen.

Elokuussa 1968 Larissa Bogoraz osallistui Punaisen torin mielenosoitukseen ja vietti itse kolme vuotta Siperiaan karkotettuna. Arvosteluun teini-ikäisen pojan "hylkäämisestä" mielenosoituksen vuoksi hän totesi lähtevänsä Punaiselle torille juuri seuraavan sukupolven vuoksi. Naiset olivat hänen mukaansa miehiä halukkaammat ottamaan kantaa, jotta heidän lapsillaan olisi paremmat olot.

Siperiasta palattuaan Larissa Bogoraz aloitti yhteisen elämän Anatoli Martshenkon kanssa. Heti Neuvostoliiton hajottua hän järjesti seminaarisarjan oikeusvaltion periaatteiden juurruttamiseksi Venäjälle.

Maan nykytilasta hänellä ei ole harhakuvia, mutta yhteenveto on silti positiivinen. "Voin elää missä haluan, sanoa mitä haluan, ottaa vastaan vieraita ulkomailta, julkaista Venäjällä ja lännessä ilman että KGB kutsuisi puhutteluun tai pidättäisi."

Venäjän vapaudella

on myös yleisinhimillinen merkitys. Punaisen torin mielenosoittajista nuorin oli 21-vuotias runoilija Vadim Delanay, ja Cécile Vaissién tutkimuksen nimi on napattu hänen banderollistaan. Toisinajattelijat kamppailivat "meidän" ja "heidän" vapauden puolesta. Ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja työ niiden puolesta on taistelua ihmisyyden puolesta.

Jos emme välitä ihmisoikeuksista rajojen takana olemme oikeastaan valmiit luopumaan omasta vapaudestamme. Siinä lienee venäläisen vapaustaistelun kaunein ja kestävin perintö.

Erkki Vettenniemi Cécile Vaissié: Pour votre liberté et pour la nôtre. Le combat des Dissidents de Russie. Robert Laffont. 440 s. Cécile Vaissié: Russie: une femme en dissidence. Larissa Bogoraz. Plon. 293 s.

Elokuussa 1968 panssarit lopettivat Prahan kevään. Propagandan mukaan Neuvostoliiton työtätekevät antoivat operaatiolle tukensa, kuten niin monelle muulle laittomuudelle neuvostohistorian aikana.

Neljä päivää myöhemmin kahdeksan miehitystä vastustanutta neuvostokansalaista avasi uuden luvun alamaisten ja kommunistijohdon suhteissa. Vladimir Dremijuga oli yksi Punaisen torin mielenosoittajista, hänen tuomionsa oli kolme vuotta vankileiriä. Tuomioistuimen edessä hän lausui:

"Koko tietoisen elämäni ajan olen halunnut olla kansalainen, siis ihminen joka tuo esiin omat mielipiteensä vakaasti ja ylpeydellä. Punaisella torilla olin kymmenen minuutin ajan kansalainen."

Elettiin YK:n julistamaa ihmisoikeuksien vuotta. Neuvostoliiton toisinajattelijoiden liike sai järjestäytyneet muodot, joista Punaisella torilla esiteltiin keskeisimmät: avoimuus, legalismi, väkivallan kieltäminen.

Vetoomukset allekirjoitettiin nimin ja osoittein. Viranomaisten vaadittiin noudattavan lakeja, kuten oikeutta mielenosoituksiin.

Venäjän älymystö on aina suhtautunut politiikkaan epäillen. Useimmat toisinajattelijat eivät edes katsoneet käyvänsä poliittista taistelua: he vain puolustivat yksittäisiä ihmisiä. Solženitsyn oli näkyvin dissidentti, joka avoimesti vaati poliittisia muutoksia.

Cécile Vaissién

teos Pour votre liberté et pour la nôtre on perusteellisin millään kielellä ilmestynyt tutkimus venäläisistä toisinajattelijoista. Baltian maat ja Ukraina jäävät tarkastelun ulkopuolelle, mutta muuten käydään läpi löyhän liikkeen koko kirjo: kampanjat juutalaisten, kristittyjen, työläisten, naisten ja vammaisten puolesta, unohtamatta venäläisen identiteetin jälleenlöytämistä. Viime vuosina tehdyt haastattelut tuovat tärkeän lisän kokonaisuuteen.

Teos soveltuu myös käsikirjaksi. Cécile Vaissié omistaa lähes 50 sivua keskeisten henkilöiden, ryhmien ja julkaisujen esittelyyn. Henkilöhakemisto on tavattoman laaja, mutta aktivistien ydinjoukko pysyi suppeana. Terrorin varjo yhdisti heitä jo entuudestaan: vankileirit tunnettiin joko omasta tai vanhempien kokemuksesta.

Harvassa olivat Saharovin ja kenraali Grigorenkon tapaiset ihmiset, jotka "luopuivat kaikesta" ihmisoikeustyön tähden.

Dissidenttiliike syntyi

vain alun toistakymmentä vuotta Stalinin kuoleman jälkeen. Pelon voittaminen oli ensimmäinen, vaikea mutta vapauttava askel. Kun Vladimir Bukovski järjesti mielenosoituksen Puškinin aukiolle tammikuussa 1967, hänellä oli jo takanaan kaksi passitusta mielisairaalaan. "Stalinismin pelko" nosti päätään, hän perusteli, eikä pelolle saanut antaa tilaa.

Bukovski tarjoaa määritelmän toisinajattelijoista: heidän vakaumuksensa ja elämänsä olivat harmoniassa. Ajatuksista ei Stalinin jälkeen enää rankaistu, mutta ajatusten julkituominen johti vaikeuksiin.

Kustantaja mainostaa Cécile Vaissién teosta jatko-osana Kommunismin mustalle kirjalle (joka ilmestyy pian suomeksi). Siihen on tietty oikeutus, sillä kun jälkimmäinen kirja vyöryttää esiin kommunismin rikoksia, neuvostokansalaiset joutuvat uhrilampaan asemaan. Toisinajattelijat kumosivat tämän asetelman. He nousivat vastarintaan, ottivat vastaan tuomion, ja jatkoivat taistelua.

Missä määrin he vaikuttivat neuvostokommunismin luhistumiseen? Ainakin enemmän kuin mikään ETY-prosessi. Ihmisoikeusliike nujerrettiin vuoden 1975 konferenssin jälkeen, ja sitä paitsi lait ja asetukset olivat jo sitä ennen dissidenttien puolella.

Dissidenttien suora vaikutus perestroikaan on kyseenalainen. Neuvostojohto eli aivan omassa maailmassaan, ja kuten on käynyt ilmi, politbyroon neuvottelut käytiin Gorbatšovin vuosiin asti virallisten julkilausumien puisevalla kielellä.

Ihmisoikeustyön suurin

merkitys lienee siinä, että sen levittämä tieto muutti länsimaiden - erityisesti vasemmiston - asenteen Neuvostoliittoon. Tätä seikkaa korostaa nyky-Venäjän omaksitunnoksi sanottu Sergei Kovaljov. Neuvostojärjestelmän edistyksellisyys oli ollut uskonkappale vasemmistopuolueille, ja vasta dissidenttien toiminta ja kohtelu avasi silmiä lännessä (joskaan ei Suomessa).

Lisäksi on muistettava, että viimeinen neuvostojohtaja ei vapauttanut toisinajattelijoita silkasta lähimmäisenrakkaudesta. 80-luvun lopun vapauttamisia edelsi voimakas läntinen painostus ja Anatoli Martšenkon kuolema nälkälakon päätteeksi. Martšenko oli tuomittu kuudennen kerran syksyllä 1981. Viisi vuotta myöhemmin hän aloitti nälkälakon kaikkien poliittisten vankien vapauttamiseksi. "Hän kuoli jotta toiset saisivat vapauden", toteaa hänen leskensä Larissa Bogoraz.

Nimekkäimmät toisinajattelijat olivat miehiä. Cécile Vaissié tuo esiin naisten osuuden ihmisoikeustyössä, osuuden joka ei ainakaan ollut miesten panosta vähäisempi. Hänen elämäkertansa Larissa Bogorazista toimii itse asiassa johdatuksena koko dissidenttiliikkeeseen.

Vuonna 1929 syntyneen Larissa Bogorazin vanhemmat olivat ukrainanjuutalaisia kommunisteja. Opiskeluvuosinaan hän tutustui Juli Danieliin, avioitui ja muutti Moskovaan. Samalla hän vieraantui neuvostouskosta, mihin ei ollut riittänyt isän leirituomio 30-luvulla. Danielin ja Andrei Sinjavskin oikeusjuttu "neuvostovastaisesta" kirjallisuudesta vuonna 1965 sysäsi alkuun ihmisoikeuskamppailun. Larissa Bogoraz puolusti miestään vaikka avioero oli jo vireillä.

Seuraavana vuonna hän tapasi Martšenkon ja avusti tätä kirjoitustyössä. Martšenkon ensimmäinen teos toi Stalinin jälkeiset vankileirit yleiseen tietoisuuteen.

Elokuussa 1968 Larissa Bogoraz osallistui Punaisen torin mielenosoitukseen ja vietti kolme vuotta Siperiaan karkotettuna. Arvosteluun teini-ikäisen pojan "hylkäämisestä" mielenosoituksen vuoksi hän totesi lähtevänsä Punaiselle torille juuri seuraavan sukupolven vuoksi. Naiset olivat hänen mukaansa miehiä halukkaampia ottamaan kantaa, jotta heidän lapsillaan olisi paremmat olot.

Siperiasta palattuaan Bogoraz aloitti yhteisen elämän Anatoli Martšenkon kanssa. Heti Neuvostoliiton hajottua hän järjesti seminaarisarjan oikeusvaltion periaatteiden juurruttamiseksi Venäjälle.

Maan nykytilasta hänellä ei ole harhakuvia, mutta yhteenveto on silti positiivinen. "Voin elää missä haluan, sanoa mitä haluan, ottaa vastaan vieraita ulkomailta, julkaista Venäjällä ja lännessä ilman että KGB kutsuisi puhutteluun tai pidättäisi."

Venäjän vapaudella

on yleisinhimillinen merkitys. Punaisen torin mielenosoittajista nuorin oli 21-vuotias runoilija Vadim Delanay, ja Cécile Vaissién tutkimuksen nimi on napattu hänen banderollistaan. Toisinajattelijat kamppailivat "meidän" ja "heidän" vapauden puolesta. Ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja työ niiden puolesta on taistelua ihmisyyden puolesta.

Jos emme välitä ihmisoikeuksista rajojen takana, olemme valmiit luopumaan omasta vapaudestamme. Siinä lienee venäläisen vapaustaistelun kaunein ja kestävin perintö.

Erkki Vettenniemi

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi