HELSINGIN SANOMAIN KIRJALLISUUSPALKINTO, EHDOKAS

"Kirjoittaminen on pakollista kuin hengittäminen"

Sofi Oksasen esikoisromaanissa suomalainen ja virolainen kulttuuri törmäävät yhteen

 "Tiesin jo kuusivuotiaana, että haluan isona kirjailijaksi. Kultapossulehdessä kirjailija oli toiveammattien listan ykkösenä. Kuusivuotiaana tein myös ensimmäisen ohjaukseni Maijan karitsan Aholaidan päiväkodissa", muistelee esikoiskirjailija Sofi Oksanen, 26.

Jyväskylästä Helsingin Kallioon muuttanut Oksanen opiskelee viidettä vuotta dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Sieltä on viime vuosina putkahtanut Sofi Oksasen lisäksi liuta lahjakkaita kirjailijoita Reko Lunda´´nista Otso Kauttoon.

Kunnianhimoisena ja perusteellisena luonteena Oksanen istui tietokoneensa ääreen ja antoi tekstin tulla. Ja tekstiä tuli kymmenen liuskan päivävauhdilla. Uusi romaani on jo tekeillä.

Esikoisromaani Stalinin lehmät syntyi kahdessa vuodessa. Oksasen diplomi-insinööri äiti on virolainen, isä suomalainen. Esikoiskirjan voi lukea rajuna tilityksenä päähenkilön, nuoren Annan sisäisen naiskuvan törmäyksestä yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa.

Oksasen kielellä kyse on korkokenkien ja lenkkareiden, virolaisen ja suomalaisen kulttuurin erilaisuudesta. Esikoiskirjan takakannessa on punaisella painettu mainosteksti: Miksi kaikki virolaisnaiset ovat huoria? Onko se niillä geeneissä?

Oksanen olisi halunnut provosoivan mainoslauseen kirjan selkään. Stalinin lehmät ei tekijänsä mukaan ole omaelämäkerta, vaikka romaanin Annalla on Sofin lailla vakava syömishäiriö ja kahden kansallisen identiteetin ristiriita.

"Viro on äidin maa, jossa on sukujuureni. Suomi on äidinkieleni", Oksanen sanoo.

"Minun oli pakko kirjoittaa tämä kirja, Viron ja syömishäiriön takia. Syömishäiriöt voi nähdä niiden yhteiskunnallista taustaa vasten. Yksilöt eivät synny tyhjään tilaan vaan tiettyyn sosiaaliseen ympäristöön."

Syömishäiriöstä ja identiteettikriisistä huolimatta esikoiskirjan synnyttäminen ei ollut Oksaselle mitään terapiakirjoittamista, vaikka kirjoittamisesta onkin hyötyä "parantumisessa".

"Kirjoittaminen on minulle hengittämistä ja muistiin merkitsemisen pakkoa , jonkinlaista häviämättömyyden vastustamista."

Suomalaiset tuntevat Oksasen mielestä huonosti niin entistä kuin nykyistäkin Viroa. Ennakkoluuloja viljellään puolin ja toisin. Stalinin lehmissä kaikki suomalaiset olivat Neuvosto-Viron aikoina vodka- ja huoraturisteja lenkkareineen ja verryttelypukuineen. Ja Viro punainen helvetti.

Entä tänään?

"Suomessa minulle on tehty selväksi, että virolaisuutta kannattaa hävetä. Virolaisia pidetään venäläisinä. Koen Suomen Viroa suvaitsevaisemmaksi. Vuoden 1991 itsenäisyyden jälkeen länsimaisuus tunki Viroon tuhatta ja sataa kuin tulivuorenpurkaus. Mitä sieltä alta vihertäisikään?"

Jos Oksasella ei olisi virolaisia sukujuuria, hän olisi "aika vasemmalla, ehkä kommunistianarkisti". Nyt hän äänestää vihreitä.

Esikoiskirjailija, dramaturgiopiskelija viihtyy erinomaisesti suvaitsevaisessa Kalliossa. Suhde Teatterikorkeakouluun on vähän niin ja näin. Lenkkareita hän ei enää omista ja pitkien housujen käyttämisen hän lopetti 16-vuotiaana.

Teatterikorkeakoulun ensimmäisen vuosikurssin kaikkien oppilaiden on Oksasen mukaan pakko lenkkeillä ja punnertaa joka aamu. Turkan perintöä kunnioitetaan.

"Teatterikorkeassa saa ohjausta näytelmien kirjoittamiseen, mutta lenkkarit symboloivat pseudovapautta."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi