Pelastakaa pojat

Tytöt ovat enemmistönä yhä useammassa lukiossa, ja se johtuu lääkäreiden mukaan yhdestä ainoasta asiasta: lukioon pääsy ratkaistaan juuri niinä vuosina, jolloin pojat elävät syvää psyykkistä taantumavaihetta.
"Suomesta puuttuu poikapedagogiikka"

 Miltä tuntuisi, jos sinun pitäisi tehdä elämäsi tärkein ratkaisu silloin, kun olet aivan sekaisin? Jos syystä tai toisesta vajoaisit syvään henkiseen taantumaan juuri työhönottotestien aikaan? Ja juuri silloin myös kehossasi tapahtuisi sarja dramaattisia muutoksia, joista kukaan ei ole kertonut etukäteen?

Yläasteen 14-vuotiaat terveet pojat ovat lääkärien mukaan juuri tuollaisessa tilassa.

Yhtenä aamuna he heräävät märässä vuoteessa. Pää, penis ja jalat ovat kasvaneet isoiksi, ja ääni on muuttunut. Ikään kuin siinä ei olisi kylliksi kestämistä, pojilla on meneillään henkinen taantuma. Koulu ei kiinnosta, tärkeämpää on hengailla kavereiden kanssa ja haaveilla tytöistä.

Vuoden päästä pojat havahtuvat. Mutta silloin voi jo olla liian myöhäistä.

Edellä on kärjistäen kuvattu se ilmiö, joka eräiden psykiatrien ja lastenlääkärien mukaan selittää lukioiden tyttöistymisen.

Vielä 1970-luvun alussa lukioissa oli suunnilleen yhtä paljon poikia ja tyttöjä. Nykyisin lähes 60 prosenttia lukiolaisista on tyttöjä, siis keskimäärin. Helsingin suosituissa erityislukioissa tyttöjen osuus voi olla suurempikin. Esimerkiksi Kallion lukiossa tyttöjä on yli neljä kertaa niin paljon kuin poikia, 82 prosenttia oppilaista.

Psykiatrien ja lastenlääkäreiden mukaan peruskoulu-uudistuksessa 1970-luvun alussa tehtiin kiusallinen virhe, jota kukaan ei silloin osannut ennakoida.

Kun lapset aloittavat koulunkäynnin seitsemän ikäisinä, heidän henkisen ja fyysinen kehityksensä erot ovat suuret: hitaimmin kehittynyt on 5-vuotiaan tasolla, nopein 9-vuotiaan. Erot ovat supistuneet, kun lapset ovat 11-12-vuotiaita.

Vanhan koulujärjestelmän aikaan tuossa iässä pyrittiin oppikouluun. Pojat ja tytöt olivat kuin sattumalta kyvyiltään jokseenkin tasavertaisia.

Nyt nuoria asetetaan paremmuusjärjestykseen silloin, kun mieltä ja ruumista myllertävä murrosikä tekee vertailusta vaikean. Tyttöjen murrosikä alkaa keskimäärin 11-13 vuoden iässä. Se alkaa aikaisemmin ja päättyy nopeammin kuin poikien murrosikä.

Murrosikään kuuluu myös psyykkinen taantuma. Tuo 13-15 ikävuoden väliin osuva vaihe alkaa pojilla hieman myöhemmin kuin tytöillä ja on pojilla huomattavasti syvempi.

Poikien syvä henkinen taantuma ajoittuu nykykoulussa todella pahoihin vuosiin, juuri niiden kokeista lasketaan yhteen arvosanat, jotka ratkaisevat lukioon pääsyn.

"Poikien pahin vaihe on kahdeksannella luokalla, mutta yhdeksännellä he seestyvät", arvioi opetushallituksen peruskouluyksikön päällikkö Erkki Merimaa.

Seestymisestä ei kuitenkaan ole paljon hyötyä nykykoulussa.

Poikien keskiarvo romahti usein murrosiän synkimpinä aikoina myös ennen vanhaan, mutta viimeisenä vuotena ennen lukiota he ehtivät tulla taas tolkkuihinsa. Henkisen taantuman hellittäessä moni poika ylsikin yhdeksännen kouluvuoden keväänä urotekoihin. Keskiarvo saattoi yhtenä vuotena parantua parilla numerolla.

Nykyjärjestelmässä sellainen ei ole enää mahdollista.

Jo 1980-luvun alkupuolella koulunkäynti muuttui monessa yläasteessa kurssimuotoiseksi. Lukuvuoden aikana on viisi opiskelukokonaisuutta, joissa aineet vaihtelevat. Kustakin opiskelupätkän aineesta saa arvosanan, joka osaltaan vaikuttaa yläasteen päästötodistukseen. 13-vuotiaana tehtyjä mokia ei 15-vuotiaana saa anteeksi.

Kurssimuotoisuus vaatii koululaiselta tiukkaa itsekuria ja pitkäjänteisyyttä.

"Ruotsia en ole lukenut ollenkaan yhdeksään kuukauteen. En muista siitä mitään", kertoo 14-vuotias tyttö Helsingin Normaalilyseosta.

Kun ruotsia sitten aletaan pitkän tauon jälkeen lukea paljon, kelkasta voi pudota parissa viikossa. Sekoiluihin, poissaoloihin, sairastumisiin tai lorvailuun ei juuri ole varaa.

Henkinen romahdus on tavallisessa poikalapsessa terveen kehityksen merkki. Mutta nykyisessä koulujärjestelmässä terve kehitys on kohtalokasta.

"Poikia karsitaan koulutusjärjestelmästä heidän henkisen ja psyykkisen kehityksensä kannalta mahdollisimman epäedulliseen aikaan", sanoo psykiatri Juhani Salakari.

Poikien syvä taantuma on Salakarin mukaan psykiatreille päivänselvä asia. Hänen mielestään tyttöjen määrän kasvun lukioissa ja eri ammateissa pystyi 1970-luvulle saakka selittämään puhtaasti kulttuurisilla muutoksilla ja tasa-arvon paranemisella.

"Mutta nyt tyttöistymiseen ei ole muuta syytä kuin tämä psykobiologinen kehitys."

Poikien kauheasta ajasta selviävät parhaiten mahdollisimman tavalliset pojat, sanoo professori Martti Siimes.

Sen sijaan erilaisia huipputuloksia takovat pojat, nuo opettajien ja vanhempien lemmikit, kuuluvat lääkärien silmissä riskiryhmään.

"Tuossa iässä koulun tuleekin mennä huonosti", Siimes muistuttaa.

Murrosikäisten ystäväpiiri on erittäin tärkeä. Vanhempien ei missään nimessä kannata halveksia poikiensa kavereita, vaikka nämä juopottelevat tai rehvastelevat muuten. "Huonotkin kaverit ovat hyvä vaihtoehto. Juuri vanhemmat kaverit vetävät pojat yksitellen ylös taantuman kuopasta", Siimes sanoo.

Jos taantuman kriittiseen vaiheeseen sattuu muutama suuri mullistus, henkisestä taantumasta ei ehkä nousta koskaan. Muutto toiselle paikkakunnalle, avioero tai pitkä sairaus voi Siimeksen mukaan viedä pojan vaaravyöhykkeelle. Jos poika menettää kaverinsa, suree jotain syvästi tai putoaa opetuksen kärryiltä, hän saattaa ensin karsiutua koulutuksesta ja lopulta syrjäytyä työelämästä.

Siimes maalaa nopeasti tutun kuvan alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytöstä , rötöksistä, yömajojen miehistä.

Se on kuva nyky-Suomesta: kun yliopistot naisistuvat, kapakat miehistyvät.

Stakesin selvityksen mukaan joka vuosiluokasta jää 2000 poikaa pysyvästi työelämän ulkopuolelle.

"Se on yksilötasolla katastrofi, ja yhteiskunnallisesti merkittävä määrä" , Siimes huokaa. Hän muistuttaa, että nuoruus on etsikkoaikaa koko elämälle: jos pojista puolet pienempi määrä kuin tytöistä saa lukiokoulutuksen, suuri määrä henkisiä voimavaroja jää käyttämättä, vaikka kaikki lukion ulkopuolelle jääneet pojat eivät syrjäytyisikään yhteiskunnasta.

Murrosikä koettelee toki tyttöjä pitkälti samalla lailla kuin poikiakin.

"Mutta kun tämä tapahtuu pari vuotta aiemmin, ristiriita kehityksen ja taantuman välillä on tytöillä usein hallittavampi ilmiö", Siimes selittää suurta eroa.

Siimes kertoo järkyttyneensä kesällä 2001 perinpohjin, kun hän luki uutta peruskouluasetusta ja sen esitöitä. Mittavassa asiakirjanivaskassa ei kertaakaan edes mainittu sanoja "poika" tai "tyttö".

Siimes meni Opetushallitukseen puhumaan tästä kasvatustieteellisestä epäkohdasta, mutta häneen suhtauduttiin kuin vääräoppiseen.

"Kouluhallituksessa oltiin vilpittömästi sitä mieltä, että tasa-arvosyistä sen enempää ikää, kehitysikää kuin sukupuoltakaan ei tule huomioida", Siimes kertoo. "Kaikilta vaaditaan sama suoritus."

Vain yhtä ihmistä opetushallituksessa asia tuntui kiinnostavan, Siimes muistaa.

Hän oli Kirsi Lindroos, joka helmikuussa valittiin Opetushallituksen pääjohtajaksi.

Pojilla on siis suojelija korkealla paikalla. Poikien koulumenestys huolestuttaa aidosti kasvatustieteilijä Kirsi Lindroosia.

"Kyllä meiltä puuttuu poikapedagogiikka", hän sanoo.

Lindroosilla on käytännön tuntumaa aiheeseen, sillä hänellä on kaksi tyttöä ja kaksi poikaa: "Olen tehnyt arkipäivän kautta omaa tutkimustyötä näistä kysymyksistä."

Lindroos korostaa, että "toimeen on tartuttu, ongelma on tiedostettu ja paljon on tapahtumassa". Peruskouluasetukseen tehtiin joulukuussa 2001 tärkeä lisäys. Se kuuluu näin: "Opetuksessa otetaan erityisesti huomioon tyttöjen ja poikien erilaiset tarpeet sekä kasvun ja kehityksen erot."

Tähän asti koulun keinot käsitellä näitä eroja ovat olleet riittämättömiä , Lindroos myöntää. "Se on johtanut monen pojan itsetunnon murenemiseen ja sen mukaiseen käyttäytymiseen. Silloin oppilas joutuu ulos koulun piiristä ja ihan sivuraiteille. Koulu on voinut olla jopa vahvistamassa tätä kehitystä."

Nyt ovat valmistumassa uudet peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. Ne hyväksytään Opetushallituksen johtokunnassa tammikuun puolivälissä. "Kyllä sielläkin nyt tunnustetaan tämä ongelma", Lindroos vakuuttaa.

"Eikä tämä ole pelkästään tyttö- ja poika-asia. Erilaisuuksien tunnistamista pitää ylipäätään lisätä."

Oppimisongelmat pitäisi tunnistaa "herkällä korvalla ja silmällä", ennen kuin niistä tulee suuria, Lindroos sanoo.

"Kaikkein kamalinta on se, että koulu ei tunnista poikien tarpeita. Se johtaa siihen, että koulu ei maistu ja huomiota haetaan häiritsemällä. Nämä 'luuserit' vain vahvistavat omaa huonoa menestystään. Ja kun oppimisen vaikeuksiin ei puututa ajoissa, ne vain kasvavat."

Jos opetus on paperin makuista rivissä istumista, poikien on vaikea saada onnistumisen elämyksiä, ja se syö heidän itsetuntoaan. "Tytöt jaksavat yleensä sitä istumista paljon paremmin."

Lindroosin mielestä tärkeämpää kuin se, mitä opetetaan, on se, miten opetetaan. "Se tarkoittaa aktiivisia työmenetelmiä ja muutakin kuin luokassa tapahtuvaa opetusta. Täytyy ymmärtää lähteä koulusta ulos ympäröivään yhteiskuntaan ja antaa pojille enemmän mahdollisuuksia käytännön työhön."

"Koulun pitää olla tervetullut paikka, joka tarjoaa onnistumisen tilanteita lapsille myös herkimpänä kasvuaikana, joka pojilla on 13-15 vuoden iässä."

Poikien taantuman aika pystytään Lindroosin mukaan osittain ottamaan kiinni yhdeksännen luokan lopulla. "Pidän kuitenkin paljon tärkeämpänä ja viisaampana vaihtoehtona sitä, että tätä asiaa pidetään esillä läpi kouluajan. Pojat kokevat monesti, että he ovat huonoja ihmisiä, koska eivät pärjää koulussa. Siitä on päästävä, että koulun antama palaute vie itsetunnon."

Entä tytöt? Kiltit tytöt toimivat koulussa sääntöjen mukaan, mutta kuka heidät palkitsee? Tottelevaiseksi oppiminen ei välttämättä takaa menestystä koulun jälkeen.

"Tyttöjä pitää puolestaan rohkaista luovuuteen ja toiminnallisuuteen ja vähentää sitä kautta heidän taakkaansa. Tytöt ovat niin kauhean tunnollisia ja ankaria itseään kohtaan", Lindroos vastaa.

Opetusmenetelmien monipuolistamisesta hyötyisivät siis myös tytöt.

Lindroos hämmästyttää väittämällä, että tytöillä jäävät ihmissuhdetaidot helposti kehittymättä: "Leikin itse lapsena melkeinpä vain poikien kanssa, ja minusta poikaporukka on tiiviimpi ja yhteishengeltään vahvempi kuin tyttöjen tiimit. Pojat puhuvat suoremmin asioista. Tytöt eivät puhu suoraan, ja siitä syntyy pahoinvointia, kateutta ja yksinäisyyttä. Varsinkaan hiljaisten tyttöjen ongelmia ei huomata."

Tytöiltä vaaditaan kotonakin yleensä enemmän, ja kouluasiat jätetään äidin niskoille. "Ja sehän ei voi olla niin. Isien pitäisi aidosti kiinnostua poikien koulunkäynnistä. Isän käsitykset koulusta ovat hyvin tärkeitä pojille."

Jos kerran pojat ja tytöt kehittyvät niin eriaikaisesti, pitäisikö palata tyttö- ja poikaluokkiin? Tai peräti tyttö- ja poikakouluihin?

Lindroos ei innostu ajatuksesta. "Yhteiskunnassa eletään kaikki, miehet ja naiset ja tytöt ja pojat, yhdessä. Ja aina pitää suhtautua varauksellisesti siihen, että tämä olisi suoraan ja kylmästi tyttö-poika-asetelma. Niinhän ei ole. Lapset ovat erilaisia."

Miten ne joka vuosiluokasta putoavat 2000 lasta - lähinnä poikaa - voisi pelastaa takaisin yhteiskuntaan? Lindroos mainitsee kymppiluokan, jatko-opintopaikat ja "oppilashuollon", mutta tärkeintä on suvaita erilaisuuksia.

"Kaikkiin lapsiin pitää suhtautua tasa-arvoisesti ja hyväksyä heidät. Ei voi olla niin, että koulu kertoo lapselle, että sä olet sellanen, ettei nää meidän systeemit oikein passaa sulle."

Lindroos muistuttaa vielä, että koulu ei yksin kasvata lasta.

"Koti on ydinpaikka, jonka yhteyksien kouluun pitää toimia. Pahinta on, jos vanhemmatkin menevät koulun puolelle syyttämään lasta siitä, että lapsi ei opi. Lasta ei koskaan saa jättää yksin järjestelmää vastaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi