KIRJAT

Kuva ja kuvajainen Tutun pihan heijastuksesta saunan ikkunassa tuli Antti Eskolalle avain omaan tutkijanlaatuun

Viisi- tai kuusivuotiaan

Antti Eskolan katse lukittuu eräänä kesäpäivänä synnyinkodin tuttuun pihaan, mutta ei suoraan, vaan sen harmaan saunan ikkunaan heijastamaan kuvaan:

"Käänsin päätäni vuoroin pihaan, vuoroin sen kuvajaiseen ikkunassa. Jälkimmäinen oli näistä kahdesta jännittävämpi: merkillisellä tavalla outo, mutta samalla tuttu; ja tuo outo tuttuudessa sai tarkastelemaan myös pihaa entistä tarkkaavaisemmin. Sekään ei enää ollut niin tuttu ja itsestään selvä, millaisena olin sitä pitänyt."

Näin kuvaa Eskola, 70, ensikohtaamistaan "taiteen" kanssa keskustelukirjassa, jossa

Leena Kurki provosoi ja Eskola vastaa. Outo kuvajainen teki Eskolan mielestä helpoksi tajuta myöhemmin muun muassa

Bertolt Brechtin teatteriteoriaa. Perinteinen draama panee meidät eläytymään passiivisen raukeana oman kotipihan tuttuun todellisuuteen, kun taas Brechtin vaihtoehto, eeppinen teatteri, etäännyttää, tekee tutun oudoksi ja luo katsojalle position, jossa hän "on vastapäätä, tutkii".

Kirja jakautuu kuuteen teemaan, joita kuvaavat hyvin Leena Kurjen otsikot: Mitä elämänkutsumus sinulle merkitsee? Miltä vasemman laidan kirjoituksesi nyt tuntuvat? Millaisen rakkauden olet löytänyt? Kuulemmeko oikeasti ihmisen tarinan? Uskallatko lähteä taiteelliseen seikkailuun? Voiko kuolemaan oppia?

Eskolan vastauksista kutoutuu jännittävä ja erityinen tutkijaelämäkerta. Ei niinkään henkilöhistorian kuvaus, vaan yhteiskuntatieteilijän tärkeimmän tutkimusvälineen, oman mielen, kehityksen ja ominaislaadun reflektoinnista. Jos yhteiskuntatutkija ei ymmärrä, millaisista aineksista oman mielen linssi on rakentunut, ei hän myöskään ymmärrä niitä kuvia, kuvajaisia ja niiden välisiä suhteita, joita tuo linssi mieleen heittää.

Lumoava kuvajainen saunan ikkunassa on monessa mielessä avain Eskolan tutkijanlaatuun, ja samalla taiteen ja tieteen tulokulmien eroon. Opiskeluaikanaan Eskola ihastuu tieteeseen samalla tavalla kuin kuvajaiseen saunan ikkunassa: sekin näyttää pihapiirin aivan uudessa ja toisenlaisessa valossa. Mutta nyt ikkunassa näkyvät sadat tai tuhannet vastaavat "pihapiirit".

Tieteen menelmät pystyvät pelkistämään isoista aineistoista yhdistäviä piirteitä, tislaamaan erityisistä kuvista käsitteellisiä yleiskuvia, jotka auttavat ymmärtämään yksittäistapausten samuuksia ja eroja.

Sekä tiede että taide tuottavat tietoa ja oivallusta tekemällä arkielämän oudoksi. Kummankin taustatyökin saattaa olla pitkälti samanlaista, yksityisen suhteuttamista yleiseen monenlaisten keinojen avulla, mutta taide kertoo kaiken yksittäistapauksen kautta, tiede käsittein ja yleistyksin.

Kari Hotakainen pelkistää näkemyksensä nykysuomalaisesta elämäntavasta varastomies Matti Virtasen kujanjuoksuun romaanissa

Juoksuhaudantie, Antti Eskola yksilön persoonallisuuden ja elämäntavan käsitteelliseen haltuunottoon kirjassa

Persoonallisuustyypeistä elämäntapaan (1985).

Tuossa kirjassa Eskola teki sosiaalipsykologista analyysiä muun muassa

Eugene O'Neillin näytelmästä

Pitkän päivän matka yöhön. Eskola osoittaa, ettei perheen kehitystä oikein pysty tavoittamaan analysoimalla vain sen jäsenten persoonallisuuksia, vaan kokonaisuuden dynamiikan tavoittamiseksi tarvitaan elämäntavan käsitettä.

Kirjan arviossa

J. P. Roos aikoinaan ihmetteli, miksei Eskola "tarkastellut teoreettisilla silmälaseillaan ilmieläviä alkoholisteja O'Neillin perhedraaman sijasta, aivan tavallisia duunareita, pikkuporvareita ja sen sellaisia".

Nyt Eskola vastaa Roosille näin: "Vastaus on tietenkin se, että minua ei pohjimmiltaan kiinnostanut sen paremmin fiktiivinen Turonen perhe kuin mikään konkreettinen suomalaisperhekään, vaan niiden teoreettisten silmälasien tutkiminen ja tarkentaminen, joiden lävitse duunareiden, pikkuporvareiden ja sen sellaisten elämäntapaa on hedelmällistä tarkastella."

Siksi "tieteellä ja taiteella on eronsa", kuten Eskola tämän teeman vastauksensa otsikoi.

Viimeisen vastauskirjeensä Eskola otsikoi uhmakkaasti: "Vanha leijona ei aio kesyyntyä." Vanha maestro onkin tässä kirjassa edelleen täydessä ja paikoitellen jopa parhaimmassa iskussaan.

Silti pieni huomautus niin Brechtille kuin Eskolalle. Niin taiteen kuin tieteen lupaus on kuvajaisen suhteessa todellisuuteen - siis etäännyttämisessä, "vastapäätä olemisen, tutkivan" position luomisessa kuvattuun kohteeseen.

Mutta eikö tämä jos mikä edellytä nimenomaan eläytymistä outouteen? Kuten natiais-Antilla, ensin on saunan ikkunassa väreilevän kuvajaisen tuottama lumous, vasta sitten sen käynnistämä vertailu ja älyllinen ihmettely - joka saattaa pukeutua sanoiksi vasta vuosikymmeniä kokemuksen jälkeen.

Matti Virtanen

Sekä tiede että taide tuottavat tietoa ja oivallusta tekemällä arkielämän oudoksi

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi