Aivoissa soi ihmeellinen orkesteri
Musiikki tuottaa syvää nautintoa
mutta voi juuttua päähän
myös kiusalliseksi korvamadoksi
Uudet tutkimusmenetelmät
tuovat jatkuvasti uutta tietoa
musiikin ja aivojen suhteesta
Julkaistu: 31.12.2007
lehdessä osastolla Kulttuuri
LASSE RANTANEN
Vuosi vaihtuu taas, ja uusi otetaan vastaan musiikin säestyksellä.
Senaatintorilla kaikuu
Maamme-laulu ja kodeissa kenellä mitäkin.
Musiikki kuuluu juhlaan ja arkeen. Musiikki viihdyttää ja kiihdyttää
kaikkia Telluksella tallustavia homo sapiens -lajin edustajia, joka
kulttuurissa. Musiikki rauhoittaa ja liikuttaa, aina tarpeen mukaan - tai
aivan yllättäen.
Miksi näin on, onkin sitten vaikeampi kysymys - ja
äärimmäisen kiehtova.
Uusien tutkimusmenetelmien ansiosta tiede on paljastanut aivojen ja
musiikin suhteesta viime vuosina valtavasti uutta. Kahdessa tuoreessa ja
yleistajuisessa kirjassa vedetään näitä tietoja kiehtovasti yhteen.
Yhdysvaltalainen neurotieteilijä
Daniel J. Levitin uskoo, että musiikki on jotakin
ihmislajille perustavanlaatuista, kenties perustavanlaatuisempaa kuin
puhuttu kieli. Se ei ole mikään evoluution sivupolku tai suorastaan
parasiitti, loinen, kuten jotkut tutkijat ovat esittäneet, vaan
pikemminkin osa aivojemme kovalevyä.
Levitin käy suurten musiikillisten kysymysten kimppuun kirjassaan
This Is Your Brain on Music, The Science of a Human
Obsession.
Musiikin ja aivojen monimutkaista yhteispeliä kuvaa
kiehtovasti myös kuulu yhdysvaltalainen neurologi
Oliver Sacks tuoreessa kirjassaan
Musicophilia.
Sacks lähestyy aihettaan tuttuun tyyliinsä tapausten kautta. Hän kertoo
ortopedista, jonka aivojen toimintaa salamanisku muutti niin, että
musiikista tuli intohimo. Nykyään mies omistautuu täysin säveltämiselle -
ja jälleen poikamiehenä; vaimo sai tarpeekseen.
Sacks kuvaa naista, joka ei pysty kuuntelemaan napolilaista kansanlaulua
saamatta epileptistä kohtausta - ja miestä, joka kouristelee aina kun
Sinatran laulu osuu korviin.
Erityisen rankaksi elämä tulee, jos päässä alkaa
pauhata hetkeksikään taukoamaton jukeboksi - ilman ulkopuolista
äänilähdettä, kuten muutamilla Sacksin potilailla. Jotkut kärsivät
musiikillisista hallusinaatioista pahimmillaan vuosia.
Korvamadot eli itsepintaisesti päähän juuttuvat melodianpätkät ovat tuohon
nähden pientä. Nämä aivojen kiusallisesti playbackinä toistamat jinglet
tai muut katkelmat ovat "selkein todiste aivojemme hämmentävästä, ja
ajoittain avuttomasta, herkkyydestä musiikille", toteaa Sacks.
Usein ei tarvita edes ulkoista ärsykettä, ajattelu riittää: miettikääpä
hetki vaikka
Puuhamaa-,
Risella- tai
Oltermanni-mainoslauluja. . .
Parannuskeinoa korva- tai aivomatojen (saks. Ohrwurm, engl. brainworm)
taltuttamiseksi nykytiede ei pysty tarjoamaan. Ainoa vinkki on, että
itsepintaisesti soivan pätkän voi yrittää vaientaa toisella.
Esi-isämme käyttivät säveliä ja rytmejä vastakkaisen
sukupuolen hurmaamiseen, joten musiikki assosioitui kiinteästi kaikkein
väkevimpiin intohimoihin, joita ihminen kykenee tuntemaan, Levitin
siteeraa
Charles Darwinia.
Musiikin avulla manifestoitiin kyvykkyyttä ja omaa erinomaisuutta
vastakkaiselle sukupuolelle, ja Darwin uskoikin musiikilla olleen
keskeinen osa seksuaalivalinnassa.
Rytmi ja liike liittyivät tiiviisti yhteen, mistä kertoo sekin, että
laulua ja tanssia kuvaa monissa kielissä yksi ja sama sana.
Musiikin ja tanssin liitto on Levitinin mukaan lähempänä ihmisen
todellista luontoa kuin jäykkä vastaanottajan rooli. Klassisen musiikin
konsepti istualtaan mahdollisimman liikkumattomana konserttia seuraavasta
passiivisesta kuulijasta ja esittämiseen erikoistuneista ammattilaisista
on evoluution mittapuussa hyvin tuoretta tekoa.
Se, että kiinnostus musiikkiin on edelleenkin
suurimmalla osalla meistä huipussaan nuoruusvuosina, tukee Darwinin
esittämää seksuaalivalintanäkökulmaa.
"Rock-tähtien seksikumppaneiden määrä voi olla satakertainen
normaaliurokseen verrattuna, eikä fyysinen ulkonäkö merkitse mitään
Mick Jaggerin kaltaisten supertähtien ollessa kyseessä",
Levitin heittää.
Oli Jaggerin vetovoimasta mitä mieltä tahansa, fakta on, että moni juuttuu
loppuelämäkseen musiikkiin, jota kuunteli teini-ikäisenä.
Tämä liittyy murrosiän hormonimyrskyihin, suuriin tunteisiin, identiteetin
etsintään ja sosiaalisten ryhmien muodostumiseen - sekä siihen, että
kehittyvät aivot ovat vielä apposen auki kokemuksille.
Vahvasti tunteisiin assosioitunut musiikki tekee ikään kuin lähtemättömän
vaikutuksen aivoihin.
Samasta syystä Alzheimerin tautia sairastavat muistavat useimmiten vanhat
laulut tai lorut, vaikkeivat muistaisi äsken näkemiään kasvoja.
Sanojen petaaminen musiikkiin onkin palvellut
muistamista: monissa kielissä aakkoset esimerkiksi tulee opeteltua
tiettyyn melodiaan ja rytmiin, niin suomeksikin.
Rytmin ja melodian avulla on pystytty painamaan mieleen valtavia määriä
informaatiota esikirjallisissa kulttuureissa. Sacks mainitsee
Iliaan ja
Odysseian, suomalaisilla on omakin esimerkki:
Kalevala.
Musiikista on kuin onkin ollut ihmiselle myös hyötyä, ei vain nautintoa,
toisin kuin "evoluution harha-askel" -teoriaa kannattava
Steven Pinker ja kumppanit ovat esittäneet. Sacksin mukaan
tässä lienee yksi syy musiikin säilymiseen ja musiikillisten kykyjen
kukoistamiseen ihmislajilla.
Aivotutkimuksen tuoreimmat menetelmät, erityisesti
toiminnallinen magneettikuvaus fMRI, pystyvät todentamaan aivojen
reaktiot tavalla, josta Darwin ei osannut uneksiakaan.
Tietokonemallintamisesta on myös saatu apua.
Mieluisan musiikin kuuntelu aktivoi liki kaikki tunnetut aivojen alueet ja
lisää mielihyvää aiheuttavan dopamiinihormonin tasoja.
Emootioita herättävä musiikki pääsee käsiksi primitiivisiin
aivorakenteisiin, jotka ovat tekemisissä motivaation, palkitsemisen ja
tunteiden kanssa, Levitin kirjoittaa.
Tiede tulee arkikokemuksen tueksi: moni osaa vaistonvaraisesti käyttää
musiikin erilaisia ominaisuuksia mielialojensa säätelemiseen. "Nyt
luulemme tietävämme, miksi näin on", toteaa Levitin.
Parinkymmenen viime vuoden aikana neurotieteilijät ovat myös pystyneet
osoittamaan muistin ja tunnejärjestelmän läheisen yhteyden.
Sacks arvelee, että musiikkiin liittyvillä tunnereaktiolla on oma
erityinen fysiologinen pohjansa, joka toimii silloinkin kuin henkilö
kadottaa muut musiikilliset kykynsä.
Mielenkiintoista on sekin, että "musiikki kommunikoi
kanssamme emotionaalisesti loukkaamalla järjestelmällisesti
odotuksiamme", kuten Levitin muotoilee.
Aivot vertaavat toisin sanoen saamiaan musiikillisia ärsykkeitä aiempaan
informaatioon, jota ne ovat omalla tavallaan mallintaneet.
Ne saavat suurta tyydytystä hienovireisestä tulkinnallisesta muuntelusta
eli siitä, kun kuultu poikkeaa odotetusta.
Varsinkin musiikillisia käännekohtia ennakoivat tauot saavat aivoissa
vipinää aikaan, ja nimenomaan aivojen vanhimmassa osassa cerebellumissa
eli pikkuaivoissa, joista käytetään myös nimitystä liskoaivot.
Se, että liikettä ja ajantajua koordinoivat liskoaivot ovat tekemisissä
myös tunteiden kanssa, selvisi tutkijoille vasta 1990-luvulla.
Aivojen kannalta musiikin lajit ovat tasavertaisia.
Keskeistä on musiikin kuuntelijalleen tai tekijälleen aiheuttama
mielihyvä.
Hyvä musiikki alkaa soittaa koko aivojen hienostunutta orkesteria ja
inspiroi neurokemikaalit omaan pikkutarkkaan koreografiaansa.
Mikä fiilis!
Daniel J. Levitin: This Is Your Brain on Music. The Science of Human
Obsession. Plume Books, 2007. 306 s. 18 e.
Oliver Sacks: Musicophilia. Tales of Music and the Brain. Knopf,
2007. 381 s. 24 e.
Vuosi vaihtuu taas, ja uusi otetaan vastaan musiikin säestyksellä.
Senaatintorilla kaikuu
Maamme-laulu ja kodeissa kenellä mitäkin.
Musiikki kuuluu juhlaan ja arkeen. Musiikki viihdyttää ja kiihdyttää
kaikkia Telluksella tallustavia homo sapiens -lajin edustajia, joka
kulttuurissa.
Lisää aiheesta:
Helsingin Sanomat |
hs.online@hs.fi