VIERASKYNÄ

Venäjän perustellut näkemykset eivät saa vastakaikua lännessä

Venäjän ja lännen väliset ristiriidat kärjistyivät vuoden 2007 aikana niin, ettei vastaavaa ole koettu sitten Belgradin pommitusten keväällä 1999. Useimmat asiantuntijat katsovat kuitenkin, että Venäjän uskottavuus kiistoissa on nyt aiempaa vahvempi.

Yksi syy on, ettei Venäjän politiikka ole yksisilmäisesti jarruttamista. Jos Venäjän toimia tarkastellaan tapaus tapaukselta, ei ole lainkaan helppoa todistaa, että niitä ohjaisi vaistonvarainen pyrkimys saattaa länsi ahtaalle. Päinvastoin, venäläisten näkemykset ovat yleensä hyvin perusteltuja.

Katsotaanpa ajankohtaisia teemoja Moskovan näkökulmasta.

Kosovon kysymyksessä Venäjä pitää kiinni YK:n asemasta konfliktinratkaisijana ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen vartijana.

Jos Kosovo itsenäistyy, se ei todennäköisesti kykene elämään omilla verotuloillaan, kehittämään tehokasta lainsäädäntöä ja oikeusjärjestelmää eikä takaamaan serbivähemmistön turvallisuutta. Todennäköinen tulos on epäonnistunut valtio, joka ajautuu pysyvästi EU:n tai Naton suojelualueeksi.

Koko Balkanin tasapaino voi horjua, ja Kosovosta tulee sekä käytännössä että juridisesti ennakkotapaus muille etnisiin konflikteihin taipuvaisille alueille.

Tavanomaisia aseita koskevan TAE-sopimuksen osalta Venäjä katsoo oikeaksi, että kaikki Nato-maat liittyvät sopimukseen ja noudattavat sen uusinta versiota. Baltian erivapaus rikkoo yhtäläisen turvallisuuden periaatteen. Juridisesta näkökannasta riippumatta oletus perustuu maalaisjärkeen niin kauan kuin nykyiset puolustusrakenteet pätevät puolin ja toisin.

Jos länsimaat piittaavat vähääkään sopimuksesta ja sen sallimasta tarkastusjärjestelmästä, niiden pitäisi ratifioida sopimus. Jos ne eivät piittaa, Venäjän ei ole syytä olla sopimuksen kohtalosta sen enempää huolissaan kuin muut osapuolet.

Iranin kysymyksessä olennainen käänne tapahtui, kun Yhdysvaltojen tiedustelu paljasti Iranin lopettaneen ydinaseohjelmansa vuosia sitten. Enää on vaikea uskoa amerikkalaisten väitettä, jonka mukaan Puolaan suunniteltuja torjuntaohjuksia ei olisi suunnattu Venäjää vastaan.

Niin tai näin, kansainvälisen yhteisön päähuolen pitäisi olla Iranin sijaan Pakistanin ydinase, sillä Pakistan on kaksikosta paljon alttiimpi ääri-islamilaiselle kuohunnalle.

Venäjän ei voida olettaa tukevan ikuisesti entisiä neuvostotasavaltoja halvalla energialla ja avoimilla markkinoilla. Venäjä haluaa luonnollisesti saada tuotteistaan kelvon hinnan. Kaikki puheet "energia-aseen" käytöstä ovat perusteettomia niin kauan kuin Venäjä ostaa luonnonvaroja Keski-Aasiasta yhä kovempaan hintaan mutta myy tavaraa entisille alusmaille paljon halvemmalla kuin Keski-Eurooppaan.

Useimpia näistä argumenteista on vaikea tyrmätä. Länsi voi säilyttää uskottavuutensa ja välttää syytökset kaksinaismoralismista vain johdonmukaisin toimin.

Ensiksi on myönnettävä, ettei lännen politiikka Balkanin alueella 1990-luvulla valitettavasti ollut vain täydellisten päätösten loistavaa toteutusta. Siksi lännen tulisi välttää ottamasta täyttä vastuuta seurauksista, joita Kosovon itsenäisyyden yksipuolinen tunnustaminen aiheuttaa, ja jättää asia mieluummin YK:lle ja sitä tietä myös Venäjälle.

Toiseksi Nato-maiden pitäisi myöntää, että ne oikeastaan tunsivat olonsa melko mukavaksi, kun TAE-sopimuksen rajoitukset sitoivat Venäjän kädet. Sotilasliitolle sallittiin paljon vastapuolta laajempi toimintavapaus sekä juridisesti että käytännössä.

Kolmanneksi Yhdysvaltojen on selitettävä, miksi se on katsonut niin suopeasti ydinasekehitystä Pakistanissa ja Intiassa verrattuna Iraniin.

Neljänneksi EU:n on kerrottava avoimesti, miksei se halua tarjota esimerkiksi Ukrainalle kunnianhimoista, mahdolliseen jäsenyyteen tähtäävää muutos- ja yhdentymisohjelmaa, jos se kerran piittaa itäisten rajaseutujensa tulevaisuudesta.

Viisumikäytännöt päinvastoin tiukkenevat koko ajan, ja unionin maatalousmarkkinat suojataan tehokkaasti itäiseltä kilpailulta.

Länsi suhtautuu virallisessa linjassaan nihkeästi edellä esitettyyn. Venäjää vastapelurina se ei kuitenkaan voi sivuuttaa.

Vaikuttaa siltä, että länsi välttelee ottamasta kantaa Venäjän sisäiseen tilanteeseen tai jopa lähettää rohkaisevia viestejä - muistammehan, kuinka Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy joulukuun alussa onnitteli Yhtenäinen Venäjä -puoluetta parlamenttivaalien voitosta.

Tuntuu kuin tietyt tahot lännessä olisivat valmiita vaihtokauppaan: jos länsi vaikenee tietyistä epädemokraattisista tapahtumista Venäjällä, suostuu Venäjä yhteistyöhön toisilla aloilla. Toivottavasti käsitys on väärä.

Pitkällä aikavälillä ylivoimaisesti tärkeintä lännen kannalta on, että liberaali demokratia toteutuu Venäjällä. Demokratiat voivat olla asioista eri mieltä, mutta ne eivät koskaan ryhdy sotaan toisiaan vastaan. Ilman demokraattisia instituutioita Venäjän järjestelmästä tuskin koskaan tulee avoin ja ennustettava.

Nykytilanteen jatkuessa länsi saa vastedeskin arvailla hermostuneena, onko Venäjän seuraava hallitsija kenties liberaali, itsevaltainen, pragmaatikko vai haukka. Jos uusi tasapaino perustuu taktisiin kompromisseihin demokratian kustannuksella, ollaan vaarallisella tiellä.

Kirjoittaja johtaa Ulkopoliittisen instituutin Venäjän-

tutkimusohjelmaa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi