KIRJAT

Harvoin tarjolla näin hauskaa romaania

Niina Hakalahden Oulussa nauretaan ja itketään konsulttien, kotiäitien ja kommunististen pizzamiesten kanssa

Kirjojen nimistä voisi päätellä, että Niina Hakalahti (s. 1966) on huonossa hapessa.

Ensiromaanin nimi oli Hengenahdistusta (2004), ja uudessa, Uimataidossa, opetellaan ihan konkreettisesti, miten välttyä hukkumasta. Mutta ei - romaani on parasta, mitä Hakalahti on tehnyt. Uimataito on terävä, surullinen ja hauska kuvaus nykyhetken nuorista keski-ikäisistä, jotka räpistelevät elämäänsä edes jotain kontrollin tuntua.

Ouluun sijoitetussa romaanissa on monta elementtiä, jotka tekevät siitä todenmukaisen ja ajankohtaisen, suorastaan yhteiskunnallisen.

Yksi on maaseudun ja kaupungin ristiriita, josta urbaani konsulttikaan ei pääse eroon. Toinen on maahanmuuttajaväestön kasvu - kahden pizzamiehen Ahmetin ja Mahmoodin kaltaiset elävät ja hengittävät henkilöt ovat romaaneissamme yhä harvinaisia.

Kolmas on yleinen elämänhallinnan puute, jota nykytaide usein kuvaa karnevalisoimalla. Hakalahdenkaan ei juuri tarvitse ponnistella saadakseen keskiluokkaisen arjen näyttämään mielettömältä. Uimataidossa on paljon samaa kuin Johanna Hartikaisen ohjaamassa Harvoin tarjolla -draamasarjassa: karrikoituja henkilöitä ja elämäntilanteita, joista kuitenkin tietää, että tällaista voi ihan oikeastikin olla olemassa.

Uimataidossa äiti antaa kuusivuotiaan kävellä kadulla alasti, koska "lasta ei saa pakottaa" ja tilaa perheelleen samalla kertaa kaksi psykologin- ja yhden lääkäriajan - "ne riittäisivät näin alkuun".

Psykologin lausunto ei tietenkään tyydytä, koska diagnoosin mukaan "Santeri on lapsi", eikä muuta vikaa ole.

Kahvilassa maksetaan euro kuumasta vedestä ja maidosta, työpaikan tiimikoulutuksessa kuljetaan kynttilänvalossa liina silmillä, kauppakeskukseen perustetaan urheiluliike, jossa myydään kidutusteemaisia extreme-välineitä.

Kotona pikkupoika haluaa nimekseen Britney, fetasta liotetaan suola pois ja vauvanvaatteet desinfioidaan pakastimessa.

Romaanin rakenne on nykyisin muodikas toisiinsa kietoutuvien kohtaloiden vyyhti, joka selkiytyy sillä, että dialogivaltainen teksti on niin havaitsevaa, lakonista ja iskevää.

Tulkintoihinkin jää silti tilaa: "Mä jätin Matin eilen. Tekstiviestillä."

Kristiina ja Erkki, merkonomi ja TE-konsultti, elävät Santerinsa kanssa kiireistä kulutusjuhlaa. Kristiinalle kotiäitiys on liki ylivoimaista. Maailmahan on täynnä lisäaineita, piileviä traumoja ja tartuntatauteja.

Erkki taas halveksii asiakkaitaan, etenkin ulkomaalaisia ja homoja, selaa työaikana nettipornoa ja pyrkii kokoomuksen listoilta kunnanvaltuustoon. Välillä ajatukset karkailevat syyllisyydentuntoisesti lapsuudenkotiin maalle veljen ja sairaan äidin luo.

Kristiinan ainoa ystävä Marja on yksinhuoltaja. Hän antaa korvakynttilähoitoja ja tutkii islamia kokemuksellisesti eli kaapuun pukeutumalla.

Kumpikin hakee välillä pizzaa turkkilaiselta Ahmetilta. Tämä on empaattinen tarkkailija, joka kuitenkin joutuu konfliktiin Erkin kanssa, kun yritystukihakemusta ei käsitellä asianmukaisesti.

Ihmisten törmäilyt tuovat koko ajan henkilöistä uusia piirteitä esiin, ja siinä on Uimataidon perimmäinen viisaus. Se ei jää kokoelmaksi hassuja hahmoja tai tilanteita.

Kun Ahmet hakeutuu aikuisten uimakurssille, ja muut osanottajat ovat kehitysvammaisia, pinnalla pysymisen strategia kirkastuu. Kaikki me olemme "jumalan rakkaimpia", eikä niin pimeää tulekaan ettei valoa näkyisi. Kunhan säilyttää itsekunnioituksen ja juuret.

Kalunsa vietävä Erkkikin kehittyy. Tosin Hakalahden analyysi siitä, että miehistyminen alkaa vasta, kun on jotain mitä vastaan (tai minkä puolesta) taistella, on aika karu.

Eikö äly-yhteiskunnan perheessä tosiaankaan ole järkevää paikkaa miehelle ennen kuin joudutaan koettelemuksiin?

Romaanin naisilla on vielä vaikeampaa: he taantuvat. Niin Marjan anarkia kuin Kristiinan kontrollifriikkiyskin johtaa umpikujaan, koska pohjalla on arkuutta liian roolitetussa maailmassa, kyvyttömyyttä kantaa vastuuta. Ehkä naisetkin ryhdistäytyvät vasta katastrofeissa.

Lopputulema ei siis ole iloinen, muttei toivotonkaan.

Oppiihan Erkki itkemään, Oulussa on yhä kommunisteja ja naiset saavat maahanmuuttajien pizzerioissa kohteliailta miehiltä hyvää palvelua. Hyvä että edes jossain!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi