SARJAKUVA

Fingerporillinen piirroskomiikkaa

Pentti Jarlan groteski maisema

Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin käytti termiä "groteski realismi", teoksista, joissa ihmisen ruumiista ja sen toiminnoista tulee huomion keskipiste ja kaikki juhlallinen, henkinen ja abstrakti alennetaan.

Bahtinin paraatiesimerkki oli Francois Rabelais (1494-1553), jonka kertomuksesta Suuren Gargantuan elämästä on monille jäänyt mieleen nuoren jättiläisen perusteellinen tutkimus nautinnollisimmasta mahdollisesta tavasta pyyhkiä takapuoli.

Groteskin realismin saatua näin korkean esteettisen auktoriteetin siunauksen, on siitä pitäen on ollut vaikeaa ellei mahdotonta - jopa tyylitöntä - soveltaa "hyvän maun" käsitettä tämän esteettisen kategorian piiriin kuuluviin ilmiöihin.

Kriitikot ovat 500 vuoden ajan joutuneet nielemään suurenmoisia mauttomuuksia Aristofaneen komedioista keski- ja myöhemmän keskiajan pilamukaelmiin, sirkuksen ilveilijöiden temppuihin, Keystone-komedioihin, Lenny Brucen ja muiden stand up -koomikkojen hullutuksiin, Monty Pythonin sketseihin ja meillä, no, vaikkapa Uutisvuotoon.

Pertti Jarlan 3600 asukkaan Fingerporin (ent. Karl-Barks-Stadt) maisemiin sijoitetut sarjakuvat, joille aiemmin Ilta-Sanomat ja nyttemmin - jostain syystä - Helsingin Sanomat ovat antaneet tilaa, sijoittuvat omalla karhealla tavallaan groteskin estetiikan ruumiin- ja sielunmaisemaan.

Mämmilä-eeposta seuraten Jarla on piirtänyt kokoelman sisäkansiin kartantapaiset, joiden raameihin kuvaston keskeisten hahmojen elämä ja toimet sijoittuvat.

Heimo Vesa (sdp), 38, on tutkija, Irma Kääriäinen (vihr), 34, lentoemäntä, Rivo-Riitta (komm), 46, on kahvilatyöntekijä ja Allan Kurma (sit), 37, sekatyömies.

Näiden ja muiden piirroshahmojen fysionomia vaihtelee, joskin useimpia luonnehtii tietty pallomaisuus, teema, joka toistuu näiden silmissä ja silmälaseissa (ja tuo etäisesti mieleen edesmenneen brittikoomikon Marty Feldmanin voimakkaasti ulospäin pullistuneet silmämunat).

Jarlan kuvakomiikkaa elähdyttää homonymiaksi kutsuttu ilmiö, siis se, että kielen kaksi sanaa ovat kirjoitusasultaan samat, mutta merkitykseltään erilaiset. Tämä erityisesti koululapsia riemastuttava seikka (kts. Kilon poliisi, SKS 1989) on kielen varhaisessa oppimisvaiheessa tärkeä väline sen monien mahdollisuuksien hahmottamisessa, mutta jaksaa yleensä kiinnostaa aikuista kielen puhujaa vain rajatussa määrin. Tässä tämän kokoelman erityinen ongelma.

Kun Heimo Vesa menee sovittamaan housuja, pukukopista ilmestyy Jeesus, joka ilmoittaa jo "sovittaneensa ne sinunkin puolestasi". Juliste kehottaa "työläisiä astumaan johtoon": seuraavassa ruudussa työläinen kompastuu johtoon. Isä käskee poikaansa kokemaan katiskan: poika istuu veden alla katiskassa ja toteaa "eipä ole kummoinen kokemus".

Sanantaivutuksen aluetta edustaa kolmiruutu, jossa kaupataan (ablatiivissa) Peräsuolla valmistettua makkaraa... Tässä kohdin itse Rabelais voisi hymähtää.

Jarla on kiinnostavampi niissä muutamassa ruuduissa, joissa hän yrittää kertoa aivan tavallisen vitsin tai hieman kehittyneemmän sanaleikin, tähän tyyliin:

"Mies: Tämä kello näyttää kalorinkulutuksen ja sykkeen. Toinen mies: Tästä kellosta näkee ilmanpaineen, kosteuden ja sijainnin. Kolmas mies: Tästä kellosta näkee, miten köyhä olen".

Näitä yrityksiä on niukanpuoleisesti.

Kroonisen ärtyisä Rivo-Riitta edustaa kokoelman vitsirekisterissä aikuismaisempaa otetta, joka saattaa vedota ainakin harjannostajaishuumorin ystäviin. Riitan hahmo on rehevä, ja hän on karun kaksimielisessäkin vitsailussaan sittenkin ainoa eläväinen hahmo tässä vitsikkyyttä tavoittelevassa kokoelmassa.

Naispuolisten stand up-koomikoiden maailmassa tätä hiivasienen, terveyssiteiden ja lihallisten halujen ryydittämää komiikkaa pidetään vaarallisena, koska siitä ei ole yleensä paluuta tavanomaisempiin lajityyppeihin.

Jarla tavoittelee kokoelmallaan aikuista yleisöä Kilon poliisin vitsitasolla. Parin kolmen ruudun sarjakuva saattaa joskus huvittaa aamukahvin ääressä, mutta kokoelmaksi sidottuna lähtökohtien ohuus osoittautuu kohtalokkaaksi.

Ongelmana ei ole toisto - siitähän voitaisiin syyttää vaikkapa Tenavia, Kiroilevaa siiliä, tai jopa Aku Ankkaa (jonka piirtäjälle Carl Barksille Jarla on tavallaan omistanut kokoelmansa), vaan tässä tapauksessa homonymian riittämättömyys sen paremmin koomisen impulssin kuin älyllisen mielihyvän synnyttämiseen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi