NÄKEMYS

Suomettumisen hämähäkkien paljastusta vai laiskaa populismia?

Lumedemokratian poliittinen journalismi menee syvälle metsikköön

Taistolaisen laululiikkeen veteraani Sinikka Sokka vaati television viihdeohjelmassa George W. Bushilta anteeksipyyntöä presidenttikauden pahoista teoista mutta katui omasta toiminnastaan vain sitä, että oli jättänyt liian vähän aikaa lapsilleen.

Vähemmistökommunismi oli liike, joka ei vain kannattanut yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa vaan puolusti idän roistovaltion yksipuoluediktatuuria, toisinajattelijoiden vainoa, vankiloiden ja mielisairaalojen verkostoa, rujoa väkivaltaa.

Oli Suomi suomettunut tai ei, reaalisosialismin rikokset olivat valistuneiden tiedossa jo niiden tapahtuessa, eivät vain jälkikäteen.

Katujia on ollut entisissä nuorstalinisteissa vähän, imelää nostalgiaa sitäkin enemmän. Ei oltu hyväuskoisia hölmöjä vaan tiedostavia kriitikoita, vaahtosi Aulikki Oksanenkin eräässä seminaarissa.

Tästä näkökulmasta Katja Boxbergin ja Taneli Heikan viikko sitten julkaistu ryöpytys idän agentteja, langennutta älymystöä, Marxin ritareita ja punaisen laulun laulajia vastaan on ehkä ymmärrettävää.

Virkistävää on muutenkin lukea Lumedemokratiasta, että ei konsensuksen Suomessa ole oikeaa kansanvaltaa. Satikutia saavat vasemmiston punaleiri, keskustan aluetukileiri ja kokoomuksen pääomaleiri. Avoimen yhteiskunnan vastustajaksi nimetään jopa herrojen salaseuroja perustanut Johannes Koroma.

Länsimaisen demokratian pahimpia mädättäjiä ovat kirjoittajien mielestä suomettumisen hämähäkit, joiden edelleen jatkuva valta kadottaa vaihtoehdot, estää keskustelun menneisyyden virheistä ja leimaa toisinajattelijat häiriköiksi.

Ei toki riitä, että kritisoidaan vain taistolaisia. Arvostella pitää myös niitä, jotka koukkasivat ulkopolitiikassa vasemmalta Kekkosen ohi tai omaksuivat koulutuspoliittisia innovaatioita Itä-Saksasta.

Demokratian rappiota oli, että Kalevit Kivistö ja Sorsa ajoivat aloitteita neuvostokriittisen kirjallisuuden sensuroimiseksi. Ei edes Tarja Halosta, Paavo Lipposta tai Ilkka Kanervaa tule rauhoittaa arvostelulta. Onneksi emme enää eläkään Urho Kekkosen kulttuurissa.

Silti Lumedemokratian poliittinen journalismi menee syvälle metsikköön. Kirjoittajat eivät ymmärrä sitä syvää railoa, joka 1970-luvun Suomessa oli taistolaisten ja kaikkien muiden välillä.

On amatöörimäistä ellei tahallaan harhauttavaa, ettei lapsellista idealismia eroteta kiistanalaisesta reaalipolitiikasta. Oli eri asia ihailla Neuvostoliittoa ihanneyhteiskuntana kuin olla myöntyväinen oletetun kansallisen edun takia.

Juuri tässä taistolaiset olivat eri leiriä kuin kaikki muut.

Moni saattoi liehakoida reaalisosialismin yksittäispiirteitä. Historian vääristelyä on väittää, että muut kuin stalinistit olisivat hyväksyneet yksipuoluediktatuurin tai väkivaltaisen kumouksen, ihailusta puhumattakaan.

Juuri tässä kulki 1970-luvun politiikan vedenjakaja, jonka kansanvaltaisella puolella olleet ajoivat taistolaiset marginaaliin, kuten olen osoittanut artikkelissani Taistolaiset ja vallankumouksen pelko (Historiallinen Aikakauskirja 2/2004). Änkyröiksi, telaketjulinjaksi ja sarvikuonoiksi sitä joukkoa pilkattiin. Matti Rossin kaltaisia toisinajattelijoiden kavaltajia ei sietänyt kovin moni omistakaan.

Lumedemokratiassa mainitaan kuusi kertaa Tarja Halosen jäsenyys DDR:n tunnustamiskomiteassa, aina tuomitsevassa sävyssä: diktatuurimaan etujen ajamisena, vankiloissa viruneilta ja ammutuilta toisinajattelijoilta anteeksipyyntöä vaativana tekona.

Tilaa olisi ollut pohtia komiteaa ja Halosen jäsenyyttä ajan asiayhteydessä. Ammattitaidon puutetta on jättää edes mainitsematta mahdollisuus, että SAK:n juristin motiivit saattoivat olla reaalipoliittiset. Seppo Hentilän teos Harppi-Saksan haarukassa (2004) olisi antanut aineistoa pohtia DDR:n vaikutusta Suomen politiikkaan. Boxberg ja Heikka kuitenkin tietävät jo valmiiksi, että "Lipposten lähipiiriin kuuluvan ja Itä-Saksassa opiskelleen" professorin tutkimustulokset voi jättää omaan arvoonsa.

Eri kysymys on, mitä silloisesta ulkopolitiikasta pitäisi nyt ajatella.

Jälkiviisaus on helppoa. Toisesta maailmansodasta Tšekkoslovakian miehitykseen ulottuvan kehityksen valossa on moni silloinen toimija ja myöhempi tulkitsija ajatellut, että oli pakko kumartaa idän suuntaan ja voi vain kysyä, oliko kumarruskulma oikea.

Tänään moni arvelee, että liian syvään kumarrettiin. Se on eri asia kuin sanoa, että ulkopolitiikka oli täysin väärää ja isänmaan edun kannalta olisi ollut parempi, jos valtaa olisivat pitäneet Georg C.Ehrnrooth, Tuure Junnila ja muut oppositiomiehet.

Boxberg höykytti Kauppalehden blogissaan minuakin, kun Sauli Niinistön kirjaa arvioidessani (HS 21. 9. 2007) erotin reaalipoliittisen ja ihannoivan suomettumisen. Toimittajaa pelotti, että jakaisin tätä tietoa oppilaillenikin.

Mieleeni tuli, oliko räksytyksen taustamotiivi laiskuus, epärehellisyys vai niiden yhdistelmä. Lumedemokratia ei epäluuloani vähennä.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka: Lumedemokratia. Barrikadi-sarja. WSOY. 302 s. 20 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi