KONSERTTI

Erik Bergmania juhlittiin näyttävästi

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa. John Storgårds, johtaja ja Frank Peter Zimmermann, viulu. - Bergman, Dean, Rimski-Korsakov.

Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa. Sakari Oramo, johtaja, Ralf Kircher, kertoja, Virpi Räisänen, mezzosopraano, Herman Wallén, baritoni. Ylioppilaskunnan laulajat, EMO Ensemble, Dominante, Muntra Musikanter sekä Akademiska Sångföreningen.

- Bergman.

Säveltäjä Erik Bergman (1911-2006) sai komeat satavuotisjuhlat, kun Svenska kulturfondenin rahoittama Erik Bergman -rahasto järjesti hänen kunniakseen koko viikon verran juhlakonsertteja ja muuta toimintaa.

Juhlinnassa olivat mukana Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri, joiden profiilierot näkyivät ohjelmistovalinnoissa: uuden ohjelmiston vaalijaksi mielletty RSO soitti Bergmania koko konsertin verran, konservatiivisempi HKO taas loivensi Bergmanin modernismia Nikolai Rimski-Korsakovin vuonna 1888 säveltämällä Sheherazade-orkesterisarjalla.

Lähtökohdiltaan Sheherazade ja Bergmanin Arctica (1979) toki sopivat samaan konserttiin. Hakiessaan teokseensa inspiraatiota Tuhannen ja yhden yön saduista Rimski-Korsakov, venäläinen kansallisromantikko, otti haltuunsa itämaista eksotiikkaa, ja vieraiden kulttuurien tutkiskelu oli myös monien Bergmanin teosten lähtökohtana.

Mutta samalla tavalla kuin Sheherazade kuulostaa venäläiseltä musiikilta, myös Bergmanin eksoottisimmatkin teokset ovat aina ehtaa Bergmania. Kuten esimerkiksi Arctica: pohjoisen olosuhteista inspiraatiota ammentava orkesteriteos rakentuu säveltäjänsä tutuista eleistä.

Bergmanin musiikin vahva ohjelmallisuus antaa voimaa myös Arcticalle. On helppo ajatella musiikin kuvittavan Lapin kaamosta, pimeää lumimaisemaa. Mutta erinimisenä teos kuvittaisi yhtä vakuuttavasti vaikkapa hiekka-aavikkoa tai valtamerta. Arcticaan syntyy vahva tunnelma hiljaisista tehoista, joissa kuitenkin on valtavasti energiaa. Tuo energia purkautuu vain harvoin, mikä jättää teoksesta jännitteisen vaikutelman pitkäksi aikaa varsinaisen musiikin loputtuakin.

Seurakseen Arctica olisi ansainnut jonkin Bergmanin konsertoista, sillä australialaisen Brett Deanin The Lost Art of Letter Writing -viulukonsertto (2006) jäi ohjelmassa hieman orvoksi. Bergmanin orkesterikolorismin jälkeen ei ollut helppo asennoitua Deanin konserton nopeampaan dramaturgiaan ja tanakkaan orkesterisointiin, niin taidokkaasti kuin solisti Frank Peter Zimmerman ja HKO teoksen soittivatkin.

RSO:n juhlakonsertin ohjelma oli ehyempi kuin HKO:lla. Bergmanin eri tyylikausien teoksien kuuleminen peräjälkeen teki selväksi, että vaikka tyylit vaihtuvat, tekijä on sama.

Säveltäjän kultakaudella eli 1970-luvulla syntynyt laaja Bardo Thödol -kantaatti oli konsertin pääteos. Kaikki osaset olivat kunnossa, alkaen vahvasta sävellysajatuksesta ja päättyen esiintyjien innoittuneeseen tulkintaan.

Tiibetiläisen Kuolleiden kirjan teksti saa Bardo Thödolissa latautuneen asun. Kuoro, solistit, kertoja ja orkesteri punovat teoksen aiheena olevasta buddhalaisesta kuoleman ja jälleensyntymisen välitilasta suorastaan ruumiillisen kokemuksen.

Bergmanin 1950-luvulla säveltämä Rubaiyat-kantaatti oli aivan yhtä elinvoimaista musiikkia, ja myöhäistuotantoon kuuluva Sub luna (1990) osoitti, että myös hiljaa soiva musiikki voi huutaa kovaan ääneen hillittyä intohimoaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi