THEATERTREFFEN 4.–21. 5. Hate Radio. IIPM:n, Kigalin kansanmurhan muistamisen instituutin jaHebbel am Ufer -teatterin produktio, ohjaus Milo Rau.

Kansanmurha rockin siivittämänä

Berliini. HAU- eli Hebbel am Ufer -teatteri on ollut vaikuttajana monissa uraauurtavissa nykyteatteriesityksissä.

Suomessakin usein vierailleen Rimini Protokollin teoksissa se on taustavoimana, samoin kesällä Stage-festivaalille tulevassa Lola Ariasin teoksessa.

Ohjelmiston keskiössä on ollut erityisesti dokumentaarisuuden ja todellisuuden suhteen kartoittaminen, ja usein esityksissä vallitsee tutkimuksellinen ote.

Theatertreffenin ohjelmistoon kuului nyt Ruandan vuoden 1994 kansanmurhaan pureutuva esitys Hate Radio, jossa tutkimuksellisuus viedään pitkälle.

Ohjaaja-toimittaja Milo Rau on yhdessä kansanmurhia tutkivan IIPM-instituutin kanssa aloittanut 2007 projektin, jossa pyritään teatterin, kuvataiteen, elokuvan ja tutkimuksen avulla rekonstruoimaan historiallisia tapahtumia ja saamaan niistä yhtä aikaa eläytyvän intensiivinen ja etäännyttävän teoreettinen ote.

Rau uskoo Sergei Eisensteinin ajatuksiin: taide ei kerro tositapahtumista, vaan tuo esiin todellisuuden pohjalla olevan totuuden.

Hate Radio keskittyy radiokanava RTLM:n kansanmurhan aikaan lähetettyihin ohjelmiin, joissa radiotoimittajat levittivät häikäilemätöntä propagandaa ja kehottivat hutuja tappamaan kaikki tutsit, joita he kutsuivat torakoiksi. Kansanmurhassa hutut tappoivat arviolta puoli miljoonaa tutsia.

Kansanmurhaa on tutkittu paljon, mutta Hate Radio kykenee valaisemaan yhtä, kenties vähän piiloon jäänyttä asiaa: vihapuheen syntymistä, leviämistä ja vaikutusmekanismeja.

Radiolähetykset on rekonstruoitu aikalaismuistojen pohjalta.

Yleisö istuu molemmin puolin karua radiostudiota ja kuulee, miten lakonisesti tuoleillaan röhnöttävät toimittajat levittävät sanomaansa.

Radio-ohjelman tyylin ja sen levittämän propagandan välillä on ristiriita. Studiossa vallitsee cool, globaali ja urbaani 1990-luvun tyyli, välillä soi Nirvanan Rape Me ja Reel 2 Realsin I like to move it.

Suurimman osan murhista tekivätkin nuoret 15-30-vuotiaat, jotka populaarikulttuurin kautta elivät ainakin osittain samassa maailmassa kuin kuka tahansa 1970-luvulla syntynyt suomalainen nuori.

Kun studiossa vallinnut tilanne tuodaan ikään kuin mikroskooppisen tarkasti preparoitavaksi katsojien eteen, saa aavistuksen siitä, millaista on olla jatkuvan propagandan ympäröimänä.

Sanat ovat vaarallisia muuallakin kuin kansanmurhan keskellä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi