Lillan ja Bimba Elisabeth Rehnin, 69, nykyinen titteli on Kaakkois-Euroopan vakaussopimuksen demokratia- ja ihmisoikeuspöydän puheenjohtaja. Hänen vanhin lapsensa Veronica Rehn-Kivi, 48, on arkkitehti ja kunnallispoliitikko.

Veronica Rehn-Kivi:

'Olen kasvanut isossa laumassa, sillä meidän perheeseen syntyi kuudessa vuodessa neljä lasta. Sellaista oloa ei tullut, että olisin ollut jotenkin hemmoteltu esikoinen. Jos oli riitaa sisarusten kanssa, niin äiti sanoi ensimmäiseksi minulle, että älä kiusaa - aiheettakin. Olin vanhimpana lapsena ehkä liikaakin vastuunkantaja, ja yritin olla hyvä ja tunnollinen.

Äiti oli turvallinen ja lämmin. Tuntui kuin hän olisi aina ollut läsnä, vaikka todellisuudessa hän on aina tullut ja mennyt.

Hän oli kuitenkin aivan erilainen kuin kavereiden äidit. Kun muiden äidit näyttivät äitimäiseltä essu päällä, niin minun äitini oli moderni ja esiintyi juhlissa esimerkiksi villissä vihreäkukkaisessa housupuvussaan. Välillä hänelle naurettiin, kun hän liikkui kaupungilla apinankarvalta näyttävä vuohiturkki päällään

Varhaisteininä lakkasin yhtäkkiä syömästä. Äidin on täytynyt olla huolissaan, mutta hän peitti huolensa niin hienosti, että minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Minut vietiin sairaalaan tutkimuksiin ja myöhemmin keskustelemaan psykologin kanssa. Vasta vuosia myöhemmin äiti kertoi minulle, että psykologi oli diagnosoinut syömishäiriöni syyksi sen, että "en pidä äidistä".

Minä koin psykologin luona käynnit lapsellisiksi, ja tajusin, että pääsen niistä rupeamalla syömään. Niin sitten rupesin - ja parannuin. Elämä helpottui muutenkin, kun me muutimme ja menin uuteen kouluun ja sain uudet kaverit.

Olin pitkään hyvin ujo. Podin esimerkiksi puhelinkammoa, enkä uskaltanut itse hoitaa asioita puhelimitse. Äiti hoiti niitä puolestani ja tässä suhteessa ehkä hoivasi liikaa, sillä en päässyt itse yrittämään ulos ujoudestani ennen kuin aikuisempana.

Teini-ikäisinä meidän kodin ovet olivat auki kaikkien sisarusten kavereille. Kellarikerroksen oleskelutiloissa saattoi olla kolmekymmentä kaveria kerrallaan. Vanhempani olivat tästä syystä hyvin suosittuja.

Äiti oli vasta neljänkymmenenviiden, kun sain ensimmäisen lapseni. Hän oli niin nuori, että päätti olla lapsilleni Lillan sen sijaan, että olisi ryhtynyt mumiksi.

Muistan erään myrsky-yön esikoiseni vauva-ajoilta. Tuntui, että kaikki olivat levottomia ja hereillä. Koirammekin tappeli pihalla mäyrän kanssa. Aamulla sain ensimmäiseksi kuulla, että äiti oli ollut yöllä lentokoneessa, joka oli tippunut alas. Äiti ja me kaikki muutkin selvisimme kuitenkin säikähdyksellä, sillä hän sai onnettomuudessa vain selkävammoja.

Vähän sen jälkeen isän yritys meni konkurssiin ja vanhemmat menettivät aivan kaiken. He muuttivat pieneen pihamökkiin alkeellisiin oloihin. Tuntui kohtuuttomalta, että itselläni oli paremmat oltavat, vaikka äiti oli silloin kansanedustaja.

Äidin on täytynyt olla tuolloin fyysisesti ja psyykkisesti erittäin kovilla, mutta hän ei heikkouttaan tai väsymystään juuri ulospäin näytä. Minun on siksi aina ollut helppoa ajatella, että äiti selviää mistä vain.

Ainoastaan silloin äiti ei ollut tavallinen vahva itsensä, kun hän sai syöpädiagnoosin. Aistin hänessä pelkoa ja epätietoisuutta. Se murensi minunkin luottamustani siihen, että tässä käy hyvin. Onneksi leikkaus onnistui, ja jälkitarkastukset ovat olleet puhtaita.

Viime kuukaudet isä on ollut sairaana, ja äiti on ollut kiinni hänen hoitamisessaan. Hänestä näkee, että hän on väsynyt. Meidän lasten on ollut pakko miettiä, miten äiti voi tehdä työtä isän hoidon lomassa, sillä työ on tärkeää äidin mielelle. Olen varma, että jos äiti jää keinutuoliin istumaan, hän on äkkiä finito.

Isän sairaus on tiivistänyt koko perheen yhteydenpitoa. Jos aiemmin puhuin äidin kanssa kerran viikossa puhelimessa, nyt puhumme päivittäin ja näemme vähintään viikoittain.

Kun äiti oli puolustusministeri ja Balkanin ihmisoikeusraportoija, hänellä oli niin kiire, että hän ei ehtinyt juuri tavata. Kerran hän tervehti meitä helikopterilla ilmasta matkallaan Upinniemeen. Se herätti hilpeyttä, mutta myös harmitti minua, koska kopterin ääni herätti kuopuksen päiväunilta.

Äiti ei aina ole osannut pysähtyä kuuntelemaan, kun lapsenlapset ovat yrittäneet kertoa hänelle jotain pientä, mutta heille tärkeää asiaa.

Ihmisoikeusraportoijan työ oli niin rankkaa, että äiti purki näkemiään kauheuksia meille. Minä en voinut kuunnella niitä ja sanoin, että hänen on puhuttava niistä jollekin muulle. En tiedä, ottiko hän vastaan ulkopuolista keskusteluapua.

Äidillä on kyky asettua ulkopuolelle ja olla ottamatta asioita liian raskaasti. Hän saattaa suhtautua läheisen kuolemaan toteamalla, että siinä nyt kävi niin, eikä näytä surua sen kummemmin. Ulospäin näkyy asenne: jatketaan eteenpäin. Joskus olisin halunnut, että hän näyttäisi enemmän tunteitaan."

Elisabeth Rehn:

'Veljen syntymä oli pieni kolaus kaksivuotiaalle Veronicalle, joka oli siihen asti ollut ainokainen. Siinä sai vähän vahtia, miten hän kohtelee vauvaa.

Veronica sai jo vauvana nimen Bimba senaikaisen hittilaulun Bella bimban mukaan. Hän oli niin kaunis lapsi.

Perheemme kasvoi nopeasti. Meitä kutsuttiin kaniiniperheeksi, kun minä liikuin asioilla neljän pienen kanssa.

Esikoistyttären asema on auttamatta sellainen, että hänelle pannaan aika paljon velvoitteita. Se on vähän pakkokin, kun perheessä on kolme nuorempaa. Vaadin kaikilta lapsilta samaa: oma huone piti siivota, sänky pedata ja auttaa muissakin töissä. Pojat taisivat usein päästä tekemään kivempia töitä esimerkiksi puutarhaan sillä aikaa, kun tytöt tekivät ikäviä naisten askareita.

Se oli jotain kamalaa, kun Bimba alkoi 12-vuotiaana kuihtua silmissäni luurangoksi. Hän lakkasi syömästä silloin, kun hänen parhaan ystävänsä perhe menehtyi tulipalossa. Veronica suri syvästi tulipalosta selvinneen ystävänsä ja tämän siskon kohtaloa. Itse yritin huolehtia siskoksista mahdollisimman paljon, ja tämäkin piti tragediaa jatkuvasti Veronican mielessä.

Meitä jo varoiteltiin, että Bimballa saattaa olla syöpä. Mutta kun mitään ei löydetty, hänet lähetettiin psykologille. Bimbasta tuntui niin pöljältä käydä psykologin luona, että päästäkseen siitä hän alkoi syödä.

Me olimme Oven kanssa aika ankaria vanhempia, eivätkä lapset saaneet tehdä mitä tahansa. Bimballa ja pikkusiskolla Lotalla oli kerran kesäseikkailu, johon liittyi veneilyä vähän nauttineena. Siitä tuli kotiarestia, josta tytöt kyllä livahtivat pakoon ikkunan kautta.

Kaiken kaikkiaan lasten kanssa ei ollut vakavia ongelmia. Bimba oli koulussa hyvä oppilas, jota epäonnistumiset harmittivat.

Yleensä tytöt inhoavat murrosiässä äitiä. Meilläkin Bimba ja Lotta kritisoivat minua enemmän kuin poikani. Etkö voisi olla kuin tavalliset äidit? Pitääkö sinun aina näkyä? Onneksi varsinainen poliittinen karriäärini alkoi, kun lapset olivat jo aikuisia.

Bimba tapasi miehensä Timon lukioikäisenä. Minusta ja Timosta tuli niin hyviä ystäviä, että pidimme yhteyttä, vaikka heidän suhteensa oli abivuonna katkolla. Kun Bimba sitten kertoi, että Timo on uudestaan kuvioissa, olin todella onnellinen. Siinä on vähän mallia Ovesta ja minusta, sillä mekin olemme toistemme nuoruudenrakkauksia.

Bimba on aina ollut taiteellinen. Hänellä on valtavan varma maku, ja voin olla varma, että jos hän sanoo vaatteitani hyväksi kokonaisuudeksi, ne ovat sitä. Usein hän ei kyllä sano mitään.

Olen ylpeä Veronicasta, sillä hän on omilla meriiteillään saanut upean viran. Minun ei ole tarvinnut koskaan hänen tai kenenkään muunkaan lapseni puolesta järjestellä asioita. Veronicalla ei ole aina ollut helppoa työurallaan, sillä lama-aikana hän oli työttömänä monen muun arkkitehdin tavoin.

Lapseni eivät innostuneet politiikasta minun kauttani. Veronican kohdalla ajatus kuitenkin kypsyi niin, että hän lähti kunnallispolitiikkaan. Hän totesi, että ei kannata marista mistään, jos ei halua itse olla vaikuttamassa.

Me vietämme yhä kaikki juhlat joulusta rapukesteihin yhdessä. On valtavan hauskaa istua aamuviiteen tyttärien ja miniöitten kanssa ja parantaa maailmaa. Bimba on kyllä siinä suhteessa erilainen kuin muut, sillä hän ei juoruile. Bimban kanssa puhutaan asiaa, ja muut saavat juoruilla.

Me olemme sellainen klaani, että voimme kinastella ja haukkuakin toisiamme, mutta silloin kun tulee kova paikka, toimimme yhdessä. Tämä näkyy nyt, kun Ove on ollut sairas. Minun kiireiset lapseni, joilla ei koskaan ole aikaa, ovat sitä nyt löytäneet. Jos sairaudesta jotain hyvää seuraa, niin se on tämä voimakas läheisyys. Samalla lapset pääsevät tarkistamaan päivittäin, miten minä jaksan."

Sanna Puhto

kuva Jukka Lehtinen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi