oikeutta

Se tuntui niin väärältä. Varsinkin kun lehdet kertoivat kerta toisensa jälkeen, kuinka uhri oli tapettu: mutaiseen ojaan hukuttamalla. Jos se ei ole murha, niin mikä sitten!

Keskustelu väkivaltaisten rikosten tuomioista lähti liikkeelle nuoren Eveliina Lappalaisen surmasta. Kun tuomio aleni murhasta tapoksi, kansa suuttui ja jopa oikeusministeri vaati keskustelua korkeimman oikeuden linjasta. Surmaajan saama lievempi tuomio tuntui loukkaavalta uhria ja hänen perhettään kohtaan. Mutta jokin muukin näytti olevan vinossa. Puhuttiin yleisestä moraalista, kansan oikeustajusta ja oikeuslaitoksen lepsusta otteesta.

Monista tuntui, että oikeusoppineet eivät ollenkaan välittäisi.

Välittävätkö he? Vastaamaan täytyy löytää juristi, jolla on sydän. Kävisikö Matti Wuori? Hän on ihmisoikeusasiantuntija, Greenpeacen entinen puheenjohtaja ja vihreä poliitikko.

Nyt Wuori istuu töölöläisen Motti-ravintolan nurkassa ja sytyttää sikarin. Kysytään, mitä mieltä hän on kansan reaktioista henkirikostuomioihin.

"Ei tämän tyyppinen kollektiivinen kiukunpurkaus ole minusta niinkään moraalinen teko, vaan turhautuneiden ihmisten välitön tapa reagoida asioihin, jotka tuntuvat vääriltä", Wuori aloittaa.

"Kun jokin lehti tässä tilanteessa esittää nerokkaan kysymyksen, että ovatko tuomiot kyllin kovia, niin totta kai kaikki huutavat, että eivät ole, ja kuolemantuomio käyttöön nyt heti."

Kun Aamulehti paljon puhuttaneiden tuomioiden jälkeen kysyi kansan mielipidettä, gallupissa kävi ilmi, että

30 prosenttia suomalaisista kannattaa jopa kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa.

Wuori ottaa vertaukseksi Etelä-Afrikan. Kun maa oli apartheidin jäljiltä kuin avoin haava, noin 90 prosenttia kansasta kannatti kuolemanrangaistusta.

"Huomautin silloin asiasta Nelson Mandelalle keskustellessani hänen kanssaan. Hän totesi, että asia on tiedossa, mutta hänen elinaikanaan kuolemantuomiota ei palauteta, piste. Jos äänekkäimmille annettaisiin valta, niin meilläkin olisi jo siirrytty julkisiin mestauksiin."

Kuolema rangaistuskeinona poistui Suomen laista 1972. Wuori oli silloin mukana sotilasrikoslainsäädännön uudistamiskomiteassa, joka sai muutoksen aikaiseksi.

"Se, saako tappaa, on kaikkein perimmäisiä moraalisia kysymyksiä. Kuolemanrangaistus on yhteiskunnan ilmapiiriä brutalisoiva asia."

Kuolemanrangaistusta ei kuitenkaan ole tulossa Suomeen nyt, eikä luultavasti ikinä. Mutta jostain gallupien koventuneet arvot kertovat.

Olisi kai kyynistä kuitata ihmisten raivo vain joukkohysteriana - tai esimerkkinä siitä, että kansa nyt vain on tyhmää.

Kun tuomari Jukka Kemppinen kirjoitti Helsingin Sanomissa (22. 7.), että oikeuden ratkaisut ovat olleet "lain mukaisia eli oikeita" ja että "tuomioistuinten ei pidä ottaa huomioon kansan oikeuskäsitystä", monella meni herne nenään.

Ei siitä, että Kemppinen piti tuomioita oikeina, vaan tavasta, jolla hän asian ilmaisi. Jos tähän asti oli puhuttu jaosta kansan ja herrojen välillä, niin nyt keskellä oli jo kuilu.

Juvalainen Ari Rautio laittoi tunteensa sanoiksi pari päivää myöhemmin: "Kun tavallisten ihmisten oikeustajua vielä vähän koetellaan, niin kuolemantuomioitten kannattajien määrä kasvaa entisestään. Sitten voidaan taas kertoa julkisuudessa, miten väärässä tämä tyhmä kansa on."

Sanoissa tämä tyhmä kansa kaikui perisuomalainen katkeruus.

Ehkä tuomioiden ongelma ei olekaan se, minkä tuomion Eveliinan surmaaja tai joku muu väkivaltarikollinen saa. Jospa pahaa oloa aiheuttaa eniten se, kun ihmisten hätä kuitataan sanomalla, että te olette tyhmiä, asia nyt vain on näin. Tuskin tällainen ainakaan parantaa asenteita. Eikö oikeuslaitoksessa voitaisi katsoa peiliin ja miettiä, kuinka kansaa kuohuttavat tuomiot voitaisiin käsitellä kaikille ymmärrettävällä tavalla?

Wuori nyökkää.

Tuomioistuinten perustelut ja laissa käytettävä kieli on Suomessa pahamaineisen kryptistä, pienen piiriin salakieltä.

"Ihanne olisi sellainen hyvä angloamerikkalainen tuomari, että kun tämä julistaa päätöksen, niin jokainen salissa ymmärtää, mistä on kysymys."

Muutokset auttaisivat kansalaisten ja vallankäyttäjien välistä kommunikaatiota. Mutta tuomioiden aiheuttamassa vihassa on Wuoren mielestä kuitenkin kyse jostain laajemmasta.

Oikeuslaitoskeskustelussa kuuluu hänen mukaansa pahoinvointi aivan muilla elämänalueilla.

'Uskon, että jos ihmiset voisivat vaikuttaa omaa elämäänsä kohdistuviin päätöksiin, myös luottamus tuomiovallan käyttöön olisi vankemmalla pohjalla", Wuori sanoo.

Yksittäisten tuomioiden herättämä hätä heijastaa hänen mielestään yleistä pelkoa ja turvattomuutta, joka Suomessa on 1990-luvulta lähtien jatkuvasti kasvanut. Tutut kiintopisteet Työväen säästöpankkia myöten on romutettu, luottamus hyvinvointiin on romahtanut. Rahan liikkeistä puhutaan kuin luonnonvoimasta, jolle ei voi kukaan mitään.

"Suomi on alistamisen ja nujertamisen kulttuuri enemmän kuin mikään paikka, missä nyt ei ole suorastaan apartheidia. Renkimentaliteetti on lyöty yhtä syvempään. Voimattomuuden tunne kanavoituu silloin konkreettisiin, jokaiselle tajuttaviin asioihin, kuten pikku Eveliinan kohtaloon. Siitä tulee symboli, joka imee sellaista dynamiikkaa, joka normaalisti kuuluisi poliittisen vallan alueelle."

Wuori uskoo, että tämänkin keskustelun äänet olisivat erilaisia, jos Suomessa vallankäyttöä puitaisiin julkisemmin.

"Jos kansalaiset kokisivat, että he voivat vaikuttaa omiin asioihinsa lähidemokratiassa tai laajemmin vaikkapa Euroopan perustuslain hyväksymisessä, silloin myös tuomiovallan käyttö nähtäisiin viileämmin. Ihminen, joka on vapaa ja kypsä tekemään moraalisia valintoja, ymmärtää myös lain tehtävän paremmin."

Wuoren mielestä perisuomalainen, ahdistava alistuneisuus on syvällä historiassa. Siksi sitä on niin vaikea nähdä - ja ravistaa pois.

Wuori heittää lisää bensaa liekkeihin:

"Ei ole sattumaa, että juuri Suomessa oli ensimmäiset nykyaikaiset keskitysleirit, sillä juuri leiri on järjestelmä, jossa ei ole vaihtoehtoja. Samanlainen ajatusmalli näkyy nykyään vaikkapa turkistarhauksessa: ei pidetä outona, että eläviä olentoja vangitaan sietämättömiin oloihin kunhan se tapahtuu lain puitteissa, taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi!"

Wuori puristaa etusormen ja peukalon väliin pienen raon: "Me olemme näin lähellä sitä, että myös ihmiset ovat häkeissä. Eivät ehkä fyysisesti, mutta henkisesti."

Maalaiskuntaan nimeltä Suomi ei ole Wuoren mukaan päässyt kehittymään sellaista vapaaehtoisuuteen pohjaavaa kansalaisyhteiskuntaa, jollainen löytyy jo länsinaapurista.

Täällä sen sijaan kansalaisten oma-aloitteisuuteen liittyy suuria epäluuloja, jopa terroristiksi leimaamista. Yhteisön sisäinen säätely estää kaikenlaisen aktivismin.

"Jos antaa tukea kansalaisliikkeelle, niin varmasti on suojelupoliisi jo huomenna kyttäämässä", Wuori tuhahtaa.

Kansalaisliikkeet ovatkin hänen sydäntään lähellä. Niissä on muutosvoimaa, joka ei pääse oikeuksiinsa. "Naisliike, ympäristöliike ja kolmannen maailman kehitysliikkeet ovat tavattoman tärkeitä, koska niillä on emansipatorinen tehtävä. Etenkin naisliike on murentanut menestyksekkäästi hierarkioita, jotka istuvat tiukassa Suomessa."

Nöyristelyn kulttuuriin kuuluu Wuoren mukaan myös se, että epäkohtien esille nostamisen vastauksena on puolustusreaktio: katsokaa miten hyvin kaikki on. "Että mitä valitatte, kun makrotalous ja kilpailukyky ne ovat niin mainiossa mallissa", Wuori ironisoi ja nauraa pirullisesti päälle.

Hän muistelee kirjailija Christer Kihlmania, joka asui 80-luvun alussa pitkään Latinalaisessa Amerikassa, slummissa. Yhteisö oli köyhä, mutta vireä, ja hoiti myös jäseniinsä kohdistuvia oikeusloukkauksia.

Saatuaan pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon Kihlman matkusti pohjoiseen. Kirjailijalta kysyttiin ensimmäisenä, että eikö ole aivan kauheaa siellä slummissa.

"Kun hän vastasi, että monet ovat siellä onnellisempia, se oli rienausta. Jos ei ole kesämökkiä ja bemaria, niin miten voi muka olla onnellinen?"

Nöyristelyn ja turvallisuushakuisuuden tilalle Wuori ottaisi koska vain terveen kansalaistottelemattomuuden. Sen koko ideahan on juuri lain ja moraalin vastaamattomuudessa.

"Jos tiukka lain noudattaminen johtaa moraalisesti kestämättömään lopputulokseen, niin silloin jokaisen velvollisuus on olla noudattamatta lakia!"

Seisahtuneesta, auktoriteettiuskoa korostavasta ilmapiiristä poliittisesta ilmapiiristä seuraa nimittäin Wuoren mukaan toinen, vakavampi ongelma. Se on lain ylivalta.

"Laki korvaa Suomessa moraalin", Wuori sanoo painokkaasti.

Kuinka niin?

"Täällä on aivan tavallista perustella, että asia on oikein tai väärin siksi, että jonkin asetuksen mukaan näin on säädetty."

Ja tämä on vaarallista, koska lain noudattaminen ei välttämättä takaa sitä, että toimii moraalisesti oikein.

"Lain ja moraalin suhde on jännitteinen: oikein ja väärin ovat moraalisia käsitteitä. Parhaimmillaan laki heijastaa moraalisia valintoja. Mutta se ei voi koskaan korvata moraalia."

Pahimmillaan lain ja moraalin sekoittuminen johtaa Wuoren mielestä tilanteeseen, jota hän kutsuu liikennevalomoraaliksi. Silloin noudatetaan vain muodollisia sääntöjä.

Jos jalankulkija kävelee suojatiellä punaisia päin, autoilijan ei tarvitse pysähtyä, koska hänelle valo on kerran vihreä. Vaikka tekisi väärin, on oikeassa, kun ei riko lakia.

"Siinäpä sitten noudatan rehellisesti sääntöjä, ja samalla voin olla entistä tyytyväisempi, etten ole slummilapsi Latinalaisessa Amerikassa", Wuori sanoo sarkastisesti.

Moraalisten ongelmien "tyhmentäminen lakikysymyksiksi" on Wuoren mukaan yleistynyt Suomessa niiden 40 vuoden aikana, jotka hän on toiminut lakimiehenä.

Jokainen suomalainen muistaa ainakin yhden tapauksen: kun hiihtäjät jäivät kiinni dopingista, anteeksipyynnön tai selityksen sijaan he toistelivat, etteivät rikkoneet lakia.

Wuori antaa toisen esimerkin: kun Arja Alho aikoinaan erosi hallituksesta, hänkin jankutti, ettei ole rikkonut lakia. Hän sanoi myös asian, joka kimmastuttaa Wuorta vieläkin; että laki on olemassa, jotta me tiedämme mikä on oikein ja väärin.

"Pöyristyttävää! Kyllä moraalisia ongelmia voi olla, vaikka lain vaatimukset täyttyvätkin. Ja toisaalta, mikään laki ei voi olla moraalisesti velvoittava vain siksi, että se on laki."

Tämä ajatus on suomalaisille Wuoren mukaan epämieluisa, koska haluaisimme, että koko maailma olisi virasto.

Hän heittää vielä toisen, yhtä hermostuttavan ajatuksen: "Ei tuomioistuimista oikeutta saa, vaan lain soveltamista."

Hetkinen. Kai laissa nyt jokin idea kuitenkin on, lakimiehen mielestä?

Wuori nyökkää. Kyllä, lakeja tarvitaan, että järjestäytynyt yhteiselämä olisi ylipäänsä mahdollista.

Mutta ideaalitilanteessa laki rajoittuisi säätelemään vain järeitä rakenteita ja pysyisi pois ihmisten yksityiselämän alueel-ta (lukuun ottamatta yksityisellä alueella tapahtuvaa väkivaltaa, Wuori lisää).

"Sen sijaan että huudetaan lisää ja kovempia rangaistuksia, pitäisi ehkä miettiä, miten olemme ansainneet sen kultamitalin, että Suomi on läntisen Euroopan väkivaltaisin maa."

Väkivaltaisen maan kruunu ei lähde ainakaan rangaistuksilla. Wuori muistuttaa, että jokainen oikeusoppinut tietää, etteivät rangaistukset paranna ketään. Jos vankila muuttaa johonkin suuntaan, huonompaan. Silti haluamme pahantekijät sinne.

Ehkä gallupien tuloksissa onkin lopulta kyse koston eikä sovituksen himosta?

Nyt Wuori haluaa palata Etelä-Afrikkaan. Sieltä löytyy nimittäin mielenkiintoinen esimerkki, apartheid-hallinnon rikoksia käsittelemään perustettu Totuus ja sovitus -komissio. Kiduttajat ja murhaajat kohtasivat julkisissa tilaisuuksissa uhriensa omaiset silmästä silmään.

"Idea on melko radikaali: syyllisen tulee astua esiin ja puhua totta", Wuori kuvailee. "Jos kansalaisyhteiskunta keskustelee yleisesti kuohuttavan asian läpi, siitä voi seurata muutos."

Tämä on Wuoren mukaan paljon kovempi juttu kuin se, että joku saa kymmenen päiväsakkoa.

"Meillä avoin keskustelu on aina iltapäivälehtijulkisuutta. Ja se on paha ennuste yhteiskunnalle. Kun jotain kuohuttavaa tapahtuu, ensin syötetään tietty kaava. Siihen kuuluu se, että pitää saada elinkautinen, kun kuolemanrangaistusta ei kerran ole."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi