Ensimmäinen asia, minkä tiedetoimittaja oppii on se, miten vähän hän voi luottaa omaan tietoonsa. Siksi minua ei lakkaa hämmästyttämästä, miten suuresti monet muut täällä tietämiseensä luottavat. Jokainen päivä mediassa on täynnä kaikentietäviä kannanottoja: Mitä tapahtuu, jos emme tue Kreikkaa? Mitä tapahtuu jos tuemme Kreikkaa? Mitä tapahtuu, jos maahanmuuttopolitiikan linja jatkuu? Mitä tapahtuu, jos se muuttuu?

Kannattaisiko kuitenkin pistää jäitä hattuun, katsoa pimeään äärettömään avaruuteen ja miettiä, miten vähän tai paljon me oikeastaan tiedämme?

Amerikkalainen sosiologi Philip Tetlock on osoittanut eeppiset mittasuhteet saaneessa tutkimusprojektissaan, miten rajallista paraskin tieto on. Hän rekrytoi tutkimukseensa satoja poliittisia ja taloudellisia asiantuntijoita, jotka kommentoivat ajankohtaisia asioita mediassa. Hän esitti heille 20 vuoden aikana lukemattomia kysymyksiä, kuten "valitaanko George W. Bush uudelle kaudelle", "loppuuko apartheid Etelä-Afrikassa" ja "irtoaako Quebec muusta Kanadasta".

Jos otetaan huomioon, miten riippuvaisia me olemme asiantuntijoista, Tetlockin tulokset olivat monille järkytys. Kaiken kaikkiaan asiantuntijat – jotka edustivat lukuisia koulukuntia ja kaikkia poliittisia suuntauksia – olivat oikeassa vain 33 prosentissa tapauksista. Yhtä hyvin he olisivat voineet heittää tikkaa side silmillä.

Tetlockin tutkimuksen jälkeen television puhuviin päihin on ollut vaikea suhtautua muuna kuin hyvänä viihteenä. Mutta me tavallinen kansa; me nettikeskustelijat, me lähikuppilan maailmanparantajat ja me muut kinaajat – olemmeko yhtään parempia?

Nigerialaisen sananlaskun mukaan pukki ei itse tiedä, että se haisee. Ja me ihmiset olemme samanlaisia. Me emme ole rationaalisia keskustelijoita, jotka punnitsevat faktoja ja koettavat miettiä, mitä kumppani todella tarkoittaa. Päinvastoin, me tulistumme ja riennämme johtopäätöksiin. Älähdämme, ja täytämme tyhjät kohdat. Mölähdämme, ja poimimme meille sopivat faktat. Puuskahdamme, ja mielipiteemme on valmis. Ja kaiken tämän jälkeen pidämme itseämme keskimäärin rationaalisempina keskustelijoina kuin muut.

Kyse ei ole siitä, että olisimme hölmöjä. Mutta keskustelun kiihtyessä harkitseva minämme ottaa askelen taaksepäin, ja estradille astuu sisäinen asianajajamme. Kuten asianajajat tosielämässä, hän ei ole kiinnostunut totuudesta tai kokonaiskuvasta, vaan keissinsä voittamisesta. Hän ei suoranaisesti valehtele, mutta jättää mainitsematta pari tosiasiaa, ja koettaa sepittää uskottavan selityksen, jolla hän saisi valamiehistön sympatiat.

Koetan pitää kolumnin lyhyenä, joten otan vain yhden arkisen esimerkin. Tee puolisosi kanssa lista kotitöistä, arvioikaa erikseen omalta kohdaltanne, kuinka suuren osuuden niistä teette, ja laskekaa tulokset yhteen. Tutkimuksissa on havaittu, että näin arvioituna kotityöt tulevat tehtyä keskimäärin 120-prosenttisesti. Näin sisäinen asianajajamme toimii. Se liioittelee omaa panostamme ja aliarvioi toisen työn.

Vaikka tämä esimerkki voi kuulostaa melko harmittomalta, todellisuudessa sisäinen asianajajamme on kenties tärkein sosiaalisen ja yhteiskunnallisen konfliktin lähde. Sisäinen asianajajamme on vastuussa siitä, että näemme toisten viat, mutta emme malkaa omassa silmässämme. Ja kun toimimme moraalisesti väärin, se sepittää korvaamme kuin Samu Sirkka helvetistä, että toimimme ihan oikein.

Jälkimmäisestä tapauksesta tarjoaa hyvän esimerkin Dan Batsonin psykologinen koe vuodelta 1999. Kokeessa koehenkilöille kerrottiin, että heille oli tarjolla kaksi tehtävää: mieluisa, josta sai arpalipun, ja vastenmielinen, josta ei saanut mitään. Tämän jälkeen heidät vietiin eri huoneisiin, jossa toinen sai valita, minkä tehtävän hän ottaa itselleen ja minkä jättää kumppanilleen. Tehtävän sai valita suoraan tai heittämällä kolikkoa.

Esihaastattelussa kaikki olivat sitä mieltä, että valinnan tekeminen kolikkoa heittämällä olisi hyvä moraalinen ratkaisu. Niinpä ihmiset, jotka antoivat kolikon valita, korostivat eritoten yhteisvastuuta ja lähimmäisistä välittämistä.

Batson oli siis syystä hämmästynyt, kun kolikonheittäjien kohdalla kaikki todennäköisyyden lait pettivät ja 90 prosenttia heistä valitsi mieluisan tehtävän itselleen. Osa heistä siis heitti kolikkoa, sai epämieluisan tehtävän, mutta ei ottanut sitä vastaan, vaan siirsi sen kumppanilleen. Silti, kun heitä haastateltiin, he eivät nähneet toiminnassaan mitään ristiriitaa ja he uskoivat toimineensa moraalisesti. Se johtuu siitä, että äänessä olivat heidän sisäiset asianajajansa, jotka sepittivät asiat parhain päin.

Kun katson, millä varmuudella politiikassa ja nettikeskusteluissa ihmiset asioista "tietävät", en voi olla yhdistämättä Tetlockin tutkimusta sisäiseen sepittäjäämme. Me kuvittelemme, että meillä on jotakin sellaista ainutlaatuista tietoa itsestämme, mitä muilla ei ole, ja mikä tekee arvostelukyvystämme paremman. Me kuvittelemme, että maailma on juuri sellainen, millaisena me sen näemme, ja tuo tunne on niin voimakas, että jos se jonkun mielestä on erilainen, konflikti on valmis. Mitä vähemmän meillä on oikeaa tietoa, sitä enemmän sisäiselle sepittäjällemme jää tilaa täyttää tyhjät kohdat niin kuin meille parhaiten sopii. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tämä sisäisen sepittäjämme "tietäminen" on suuri ongelma. Jos kaikki tietävät, kukaan ei keskustele, vaan kaikki vain huutavat.

Me emme kuitenkaan ole täysin sisäisen asianajajamme armoilla. Me voimme saada sen kiinni itse teossa ja tulla valppaammaksi sen suhteen. Batson kokeili tutkimuksessaan monia eri tapoja, joilla hän saisi kolikonheittäjät näkemään oman moraalisen ristiriitansa. Vain yksi asia auttoi. Hän asensi tutkimushuoneeseen peilin.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Kolumnin aiheesta kiinnostuneet voivat lukea lisää seuraavista teoksista:

Tetlock Philip: "Expert Political Judgment: How Good Is It? How Can We Know?", Princeton University Press, 2005.

Myös Google-haku Tetlock+political+experts tuottaa paljon sivustoja Tetlockin tutkimuksesta

Haidt Jonathan: Happiness Hypothesis, Arrowbooks, 2006. Etenkin luku "Faults of Others" ss. 59–81.

Ihmisten taipumuksesta nähdä itsensä parempina kuin muut saa lisätietoa myös googlaamalla esim.: wikipedia+illusory+superiority.