Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Onko kriisistä toiseen tarpova EU kuilun partaalla?

Kriisien vyyhti uhkaa Euroopan unionin tärkeimpiä pilareita. Mutta on EU:lla puolensakin. Unioni tarjoaa jokapäiväisen leipämme ja rauhamme, kirjoittaa HS:n Brysselin-kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen.

Ulkomaat
 
Laszlo Balogh / Reuters
Eurooppaa ravistellut pakolais- ja siirtolaiskriisi on haastanut Schengen-alueen vapaan liikkuvuuden.
Eurooppaa ravistellut pakolais- ja siirtolaiskriisi on haastanut Schengen-alueen vapaan liikkuvuuden. Kuva: Laszlo Balogh / Reuters

Bryssel

Historian lehdet havisivat, mutta Heikki Oksaselle jäi kaiken muun ohessa elävästi mieleen kummallinen yksityiskohta: ruotsalaisen lobbarin vahingoniloinen hymy.

Oli joulukuun 10. päivä 1991, ja kahdestatoista maasta koostuvan Euroopan yhteisön johtajat sorvasivat hollantilaisessa Maastrichtin kaupungissa sopimusta, jolla pantiin alulle sekä Euroopan unioni että yhteisvaluutta euro.

Oli kulunut hieman yli vuosi Saksojen yhdistymisestä. Oli tasan kaksi viikkoa Neuvostoliiton romahtamiseen. Eurooppalaisesta integraatiosta vielä kohteliaan hiljaisesti kiinnostunut Suomi oli lähettänyt Maastrichtiin kaksi tarkkailijaa, jotka olivat ulkoministeriön finanssineuvos Heikki Oksanen ja karriääridiplomaatti Juha Virtanen.

Kokouskeskuksessa kiersi esitysluonnos, joka sai hymyn ruotsalaisen kasvoille. Luonnoksessa todettiin, että EY aloittaa laajenemisneuvottelut Ruotsin ja Itävallan kanssa. Suomi oli jätetty rannalle.

”Šokki Suomessa oli täydellinen”, kirjasi sittemmin EU-komissaariksi noussut Erkki Liikanen muistiinpanoihinsa, jotka julkaistiin myöhemmin nimellä Brysselin päiväkirjat 1990-1994.

Tieto Suomen pudottamisesta osoittautui vielä saman päivän aikana ennenaikaiseksi. Suomalaiset olivat yhteydessä saksalaisiin, joille oli selvää, että muutaman Efta-maan jäsenyys piti hoitaa pois alta, kun sen suuren naapurin Puolan jäsenyys oli tulossa pöydälle.

Lähes neljännesvuosisata myöhemmin EU on poikkeuksellisen myrskyn silmässä. Vannoutuneimmatkin federalistit ihmettelevät, onko yhteisen projektin rakentaminen pysähtynyt – ja voiko koko luomus mennä rikki.

EU:n pilarit tutisevat. Pakolais- ja siirtolaiskriisi kyseenalaistaa vapaan liikkuvuuden Schengen-alueen jopa Ruotsin ja Tanskan rajalla. Siis jo Kekkosen aikana syntyneessä passittomassa Pohjolassa.

Eurokriisi oli viime kesänä johtaa Kreikan eroon yhteisvaluutasta. Se olisi voinut käynnistää dominoefektin, jonka loppu olisi voinut kuulostaa Saksan liittokanslerin Angela Merkelin takavuosien varoitukselta: ”Jos euro romahtaa, Eurooppa romahtaa.”

Britannian kansanäänestys voi irrottaa Euroopan toiseksi suurimman talouden ja kolmanneksi runsasväkisimmän maan unionista. Unioni ei ole menettänyt koskaan jäsenmaata. Tähän päivään asti unionin perusajatus on ollut yhä syvempi integraatio ja alati jatkuva laajeneminen. Nyt edessä on skenaario, jossa unionin 508-miljoonaisesta perheestä 65 miljoonaa muuttaisi omilleen.

Eikä itse unionikaan ole ennallaan. Unionin syntyaikojen moottorissa Ranskassa politiikkaa ravisuttaa suosittu euroskeptinen ja äärioikeistolainen Marine Le Pen, kun taas uudemmassa tulokkaassa Puolassa hallitus koettelee unionin pyhänä pitämää oikeusvaltioperiaatetta.

Unkaria johtaa pääministeri Viktor Orbán, jonka mukaan liberaali demokratia – siis sellainen, jossa on vapaat vaalit ja terveesti toimiva vallan tasapaino – ei ole hänen juttunsa. Hänen mukaansa Unkarin on otettava oppia Venäjästä ja Kiinasta. Venäjä ja Kiina ovat maita, jollaisia EU:n pitäisi luontaisen olemuksensa perusteella torua ja patistella kohti kansanvaltaisuuden suloja. Mutta mistä löytyisi puhtia halata kaiken maailman karhuja ja pandoja, kun omiakaan jäsenmaita ei saada ojennukseen?

”Epävakaiden ja populististen hallitusten määrä kasvaa. Se saa minut huolestuneeksi. Ensimmäistä kertaa pidän mahdollisena, että Euroopan unioni voi romahtaa”, saksalaiskomissaari Günther Oettinger totesi äskettäin.

Uutenavuotena unionin alkuperäiseen six packiin kuuluva Hollanti aloitti jo 12:nnen kerran unionin puheenjohtajamaana. Eiköhän sellaisella kokemuksella paimenneta unioni uuteen kukoistukseen?

Hollannin pääministeri Mark Rutte totesi puheenjohtajuuskautensa alussa, ettei hän aio käyttää aikaansa suurten EU-visioiden maalailemiseen, vaan käytännön ongelmien ratkomiseen.

”Minulta toivotaan joka päivä visionääristä puhetta. Mutta visioita ei voi syödä”, Rutte sanoi tammikuussa.

Rutten puheet voivat tuntua pessimistisiltä, mutta niissä on aimo annos viisauttakin. Hän uskoo Euroopan unioniin, mutta ei luule siitä liikoja.

EU:n laajenemisvisio on nyt ehkä samea, mutta yhä unionin portteja kolkuttelee joukko Balkanin maita ja aina niin arvoituksellinen Turkki. Ne ovat tervetulleita unioniperheeseen, kunhan opettelevat perheen pelisäännöt.

Integraatio-sana on nykyään miltei pannassa, mutta se ei tarkoita, etteikö unioni yhä syvenisi. Euron kriisi on tuonut esiin valuvikoja, mutta se on vahvistamassa EU:ta enemmän kuin mikään muu miesmuistiin.

Viime vuosina on ollut muotia lainata eurooppalaisen yhtenäisyyden arkkitehdin, ranskalaisdiplomaatti Jean Monnet’n (1888-1979) lausahdusta: ”Eurooppa muokataan kriiseissä ja siitä tulee noissa kriiseissä omaksuttujen ratkaisujen summa.”

Ja mikä on noiden ratkaisujen summa?

Tämän päivän kriisien painamat eurooppalaiset unohtavat helposti, että EU toi pysyvän rauhan ensimmäisen ja toisen maailmansodan osapuolten välille. Sekin unohtuu, että Maastrichtin sopimuksen alla sotansa aloittaneet entisen Jugoslavian maat ovat nyt unionin jäseniä tai vähintään sen odotushuoneessa.

”Isovanhempani olisivat sanoneet unelma. Vanhempani olisivat sanoneet prosessi. Minä sanon, että se on minun jokapäiväinen todellisuuteni”, kirjoitti maltalainen 23-vuotias Larhin Zahra EU:n taannoin järjestämässä Facebook-kilpailussa. Kilpailussa nuoria pyydettiin vastaamaan kysymykseen: Mitä Euroopan rauha sinulle merkitsee?

Unelmia ja visioita ei voi syödä, ja rauha on abstrakti asia niille, jotka eivät sotaa tunne. Ja niinpä se, mistä niin monet EU:n ulkopuolella unelmoivat – jokapäiväisestä leivästä ja rauhasta – on EU-perheen jäsenille arkea.

EU:n sisällä ja rajoilla nykyään muhivat kriisit saavat osakseen enemmän huomiota kuin kaikki ne kriisit, jotka EU:n avulla on sammutettu. Ja niinhän sen pitää mennäkin.

Maastrichtin sopimusneuvotteluja joulukuussa 1991 seurannut finanssineuvos Heikki Oksanen sai työurallaan – ensin Suomen EU-edustustossa ja myöhemmin EU-komissiossa – todistaa huikeita asioita.

Suomesta tuli jäsen siinä missä Ruotsista ja Itävallastakin vuonna 1995. Suomi liittyi yhteisvaluuttaan, kuten 18 muutakin maata. Unioni laajeni laajenemistaan ja nyt siihen kuuluu jo 28 jäsentä.

Myöhemmin Suomikin joutui takuumieheksi, kun Kreikan ja muiden euromaiden taloudet olivat romahtaa. Mutta yhtä kaikki Suomi on saanut nauttia vapaista markkinoista ja suomalaiset vapaasta liikkuvuudesta.

On ollut hetkiä optimisteille ja pessimisteille, vuonna 2012 eläkkeelle jäänyt Oksanen, 68, kertoo. Vieläkö EU:hun jaksaa uskoa?

”Ei minulla ole siitä mikään ruusuinen kuva, koska olen ollut siellä sisällä ja nähnyt kaikenlaista. Ongelmia riittää, mutta tämä on parasta mitä on saatu aikaan. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi nyt äkkiä perustaa.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat