Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Ukrainalaisilla on aina ollut huono herraonni – kansaa yhdistää toive tavallisesta elämästä

Ulkomaat
 
Markus Jokela / HS
Kiovan Itsenäisyydenaukio toukokuussa 2014.
Kiovan Itsenäisyydenaukio toukokuussa 2014. Kuva: Markus Jokela / HS

Säädyllisyyden kaipuu.

Vasta kun pysähtyy pohtimaan marras–joulukuussa 2013 Ukrainassa alkaneita mielenosoituksia, niitä seuranneita presidentti Viktor Janukovytšin pakoa ja Itä-Ukrainan sotaa, muistaa miten merkittävä tekijä tavallisten ihmisten toive tavallisesta elämästä on ollut Ukrainan tapahtumissa.

Sotilasstrategia, geopolitiikka ja muut suuret sanat tulivat tarpeellisiksi vasta, kun ihmisten mitta oli täyttynyt ja meidän piti alkaa kuvailla erilaisten vallanpitäjien reaktioita siihen.

Tämä on hyvä muistaa nyt, kun mielenosoitusten väkivaltaisesta päättymisestä on kulunut kaksi vuotta ja Ukraina nieleskelee epäsuositun hallituksen selviytymistä parlamentin epäluottamusäänestyksestä oligarkkien päätöksellä – aivan kuten vanhaan malliin.

Lensin Kiovaan joulukuun alussa 2013, kun mielenosoitukset olivat juuri laajentuneet satojen tuhansien massatapahtumiksi.

Olin käynyt Ukrainassa säännöllisesti, mutta edellisestä kerrasta oli jo reilu vuosi. Kiertelin silloin yli viikon Itä-Ukrainassa ja Kiovassa parlamenttivaalien alla ja muistin lähes täydellisen poliittisen apatian.

Nyt ihmiset seisoivat Kiovan keskusaukiolla EU-lippujen alla. Valtaosa ei kuitenkaan ollut mielenosoituksissa vain siksi, että Janukovytš oli vähän aiemmin hylännyt kauan neuvotellun yhteistyösopimuksen EU:n kanssa aivan viime metreillä.

Mielenosoitukset olivat kasvaneet vasta sitten, kun poliisi yritti väkivalloin hajottaa presidentin päätöstä vastustavat mielenosoitukset.

Mitta oli tullut täyteen. Ei poliisi voi piestä mieltään osoittavia rauhallisia nuoria, monet keskiluokkaiset kaupunkilaiset sanoivat mielenosoituksissa.

”Kaikkihan lähti ihan muusta kuin EU:sta. Kiukkua oli kerääntynyt paljon, kun ihmiset ovat niin kyllästyneitä korruptioon kaikessa ja kaikkialla”, kiovalainen Ilja Žuravel sanoi minulle haastattelussa tammikuussa 2014, kun mielenosoitukset olivat jo kääntyneet väkivaltaisiksi ja polttopullot lentelivät.

Väkivalta oli alkanut, kun Janukovytš oli yrittänyt kukistaa mielenosoitukset joukolla lakeja, jotka olisivat tehneet Ukrainasta diktatuurin. Sen takana oli pieni joukko radikaaleja kansallismielisiä ja äärioikeistolaisia.

Ukrainalaisilla on aina ollut huono herraonni. Neuvostoliiton hajottua vanhoja rakenteita ei juuri purettu, markkinatalous vain tuli kaiken päälle. Se johti rosvokapitalismiin ja krooniseen korruptioon.

Minkäänlaista aitoa ja ideologioihin pohjautuvaa puoluejärjestelmää ei syntynyt. Puolueet ovat olleet ja pitkälti yhä ovat jonkun valovoimaisen henkilön ympärille rakentuneita miljardöörien rahoittamia projekteja, jotka yrittävät kahmia valtaa ja sen avulla varastaa valtion omaisuutta.

Janukovytš ja hänen lähipiirinsä olivat ukrainalaisittainkin poikkeuksellisen korruptoituneita. Janukovytš rajoitti kaudellaan opposition toimintaa, mutta oppositio oli hampaaton myös siksi, ettei kansa luottanut siihenkään. Siksihän Janukovytš oli onnistunut voittamaan presidentinvaalit alkuvuodesta 2010. Monet sanoivatkin mielenosoituksissa, ettei tavoitteena ole kaataa vain Janukovytš vaan koko korruptoitunut järjestelmä.

Tässä asiassa itäinen Ukraina ei eronnut juurikaan muusta maasta.

Donetskista ei ollut syksyllä 2012 vaikea löytää Janukovytšin vastustajia. Monet donetskilaiset nuoret kokivat silloin selvästi enemmän yhteenkuuluvaisuutta länsiukrainalaisiin ikätovereihinsa kuin vanhempiensa sukupolveen. Eikä Lvivissä tai Kiovassa valtaosaa ukrainankielisistä häirinnyt lainkaan puhua venäjää.

Eroja toki oli, mutta idässäkin haluttiin vain elää säädyllistä elämää. Janukovytšin pako herätti huolta, koska monia muutos pelotti automaattisesti. Silti isompi syy oli idässä yleisesti katsotun Venäjän television propaganda, joka maalasi Kiovan mielenosoitukset fasistien vallankaappaukseksi.

Tilanne kärjistyi, kun Kiovassa jäljelle jäänyt parlamentti yritti heti Janukovytšin paettua rajoittaa venäjän kielen asemaa. Hanke tyssäsi, mutta idän venäjänkieliset ymmärrettävästi pelästyivät ja loukkaantuivat.

Silti idässä ei ollut kovin suurta kapinamieltä.

Monia itse asiassa epäilytti, kun asemiehet alkoivat vallata hallintorakennuksia keväällä 2014 vähän sen jälkeen, kun Venäjä oli kaapannut Krimin. Pelättiin kaaosta ja yleistä laittomuutta, mitä sitten saatiinkin.

Kesäkuussa 2014, kun sota oli jo alkanut, Donetskissa kapinallisten kannattaja arvioi minulle, että paikallisista 25 prosenttia tuki kapinallisia, 15 prosenttia Ukrainan uutta johtoa ja 60 prosenttia epäili – ihan ymmärrettävästi – kaikkia.

Saman vuoden syyskuussa tilanne oli jo muuttunut. Välissä Ukrainan joukot olivat edenneet, ennen kuin kapinalliset saivat Venäjän tuella vastahyökkäyksen käyntiin ja työnsivät nämä suunnillee nykyisiin asemiin.

Koska Ukrainan armeija oli ollut vuosia heitteillä, se oli tarvinnut tuekseen erilaisia vapaaehtoispataljoonia. Näistä äärioikeistolaisimmat käyttäytyivät hetken aikaa hallussaan olleilla alueilla kuin miehittäjät.

Ei ihmisiä niin voi kohdella, paikalliset valittivat minulle syyskuussa Ilovaiskissa, kun se oli taas kapinallisten hallussa.

Siinä vaiheessa oli helppo huomata, että konflikti oli jo jäätynyt, vaikka sota riehui yhä kuumana. Ihmiset tunsivat toista puolta kohtaan jo vihaa, mikä oli ihan uutta. Ukrainan johtoa kannattavat olivat paenneet, joten kapinallisten suhteellinen kannatus oli kasvanut.

Elämä idän niin sanotuissa kansantasavalloissa on karua, niissä vahvimman sana korvaa lain. Niissä ei myöskään kannata olla julkisesti uusia vallanpitäjiä vastaan. Sotakin riehuu lähellä.

Muualla Ukrainassa taas sodan aiheuttama talouskriisi on pannut monet polvilleen. Hallituksen ja presidentin suosio on ennätysalhaalla, sillä korruptiota ei ole saatu kuriin ja mielenosoitusliikehdinnän tavoitteista iso osa on saavuttamatta. Uudistuksia on toki tehty, mutta ei monien mielestä riittävästi. Moni ei usko, että johto edes haluaa suitsia korruptiota.

Yksi asia on kuitenkin muuttunut. Muualla kuin kapinallisten hallussa olevilla alueilla kansalaisyhteiskunta on ennätyksellisen vahva.

Se on hyvä, sillä se on säädyllisen elämän edellytys.

Kalle Koponen / HS
Helmikuussa 2014 sadat tuhannet ihmiset saapuivat Kiovan Itsenäisyydenaukiolle suremaan kuolonuhreja.
Helmikuussa 2014 sadat tuhannet ihmiset saapuivat Kiovan Itsenäisyydenaukiolle suremaan kuolonuhreja.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat