Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Propagandaa, informaatiosotaa ja kytkyjä Euroopan populistiliikkeisiin

Venäjä on viime aikoina kiihdyttänyt toimiaan Euroopan poliittisen vakauden horjuttamiseksi. Myös keinovalikoima laajenee. Ideologinen propaganda kapitalismia vastaan on muuttunut verkossa käytäväksi informaatiosodaksi, jossa totuus joustaa tarpeen mukaan. HS käy läpi Venäjän vaikuttamistapoja.

Ulkomaat
 
Irakli Gedenidze / Reuters
Protestoija joi paikallista viiniä Venäjän suurlähetystön edessä Tbilisissä huhtikuussa 2006. Tuontikieltoja kokeiltiin jo ennen Georgian sotaa, jolloin Venäjä julisti georgialaisen viinin vaaralliseksi.
Protestoija joi paikallista viiniä Venäjän suurlähetystön edessä Tbilisissä huhtikuussa 2006. Tuontikieltoja kokeiltiin jo ennen Georgian sotaa, jolloin Venäjä julisti georgialaisen viinin vaaralliseksi. Kuva: Irakli Gedenidze / Reuters

Venäjän sotaoppi on perustunut kymmenen vuoden ajan ennen kaikkea Yhdysvaltain ja sotilasliitto Naton uhkaan. Georgian sodan jälkeen vuonna 2008 valtiojohto päätteli, että armeijan modernisointia on nopeutettava ja toimintatapoja on laajennettava.

Krimin miehitykseen mennessä keinovalikoimaan oli lisätty niin sanottuja pehmeitä menetelmiä, joille vain mielikuvitus on rajana. Venäläiset eivät yleensä kiistä näiden menetelmien käyttöä, mutta sanovat tekevänsä vain kuten länsikin tekee koko ajan. Tämän näkemyksen mukaan useimmat amerikkalaiset uutiskanavat ja kansalaisjärjestöt ovat hallituksensa käsikassaroita.

Yksikään pehmeistä menetelmistä ei ole uusi, osa on ikivanhaa perua.

Taloudelliset toimet, kuten pakotteet, vastapakotteet, saarrot, boikotit ja tullit ovat kaikki kansainvälisen politiikan vanhaa vakiokalustoa. Venäjä on painostanut aiemmin Suomea muun muassa puutulleilla ja elintarviketeollisuudelle esitetyillä, yllättävillä vaatimuksilla. Tuontikieltoja kokeiltiin jo ennen Georgian sotaa, jolloin georgialainen viini ja kivennäisvesi julistettiin vaarallisiksi.

Informaatiosodasta on tullut kahdessa vuodessa Venäjällä niin suosittu termi, että se ulottuu kansalaisten arkiajatteluun: läntistä toimittajaa pidetään helposti jonkinlaisena infosoturina. Ulkomaille Venäjä suuntaa virallista totuuttaan muun muassa Sputnik-uutisverkoston ja RT-televisiokanavan kautta.

Verkon käytöstä on tullut merkittävä osa informaatiosotaa ja sosiaalisesta mediasta paitsi väittelyn myös vääristellyn tiedon kanava. Propagandaa tarjoiltiin laajasti jo neuvostoaikana, mutta tuolloin sillä oli ideologinen pohja: suoranaista valehtelua suositumpaa oli todistaa kapitalistisen järjestelmän puutteita. Nyt tosiasiat saavat usein joustaa paitsi verkossa myös valtamediassa.

Puolueiden ja järjestöjen tukeminen EU-maissa on lisääntynyt, ja erityisesti suhteita on kehitetty kansallismieliseen populistioikeistoon. Mutta onko toiminta yhtä järjestelmällistä kuin kommunistien ja rauhanjärjestöjen tukeminen neuvostoaikana? Venäläispoliitikot pahoittelevat joskus, ettei ole, vaikka heidän mielestään pitäisi olla. Usein esimerkiksi Venäjän äärioikeiston suhteet eurooppalaisiin aatetovereihin näyttävät hoituvan ilman valtiollista tukea.

Toisaalta, vähän tähän tyyliinhän asia oli periaatteessa Neuvostoliitossakin: vakoilijat eli turvallisuuspalvelu KGB:n ensimmäisen päähallinnon agentit eivät kuskanneet rahaa Suomen kommunisteille, vaan asian hoiti venäläinen sisarpuolue itse.

Yksittäisten poliitikkojen tukeminen on joidenkin tutkijoiden mukaan yleisempää kuin puoluetuki. Suomalaisille tässä ei pitäisi olla mitään uutta: menettelyä kutsuttiin kylmän sodan aikana kotiryssäjärjestelmäksi. Jokaisella tärkeällä tai tärkeänä itseään pitävällä poliitikolla piti olla oma, venäläinen ystävä. Korkeimmalla tasolla yhteyttä pitivät Suomen presidentti ja KGB:n Helsingin-aseman päällikkö.

Vanhaan malliin verrattuna nykyinen poliitikkoveljeily vaikuttaa harrastelijatasoiselta. Verkossa levinnyt kansallisvapautusliike NOD:n koordinaattorin Olga Tšižik-Kinnusen ja europarlamentaarikko Paavo Väyrysen kaverikuva on tästä hyvä esimerkki. NOD on pieni nationalistijärjestö, jonka johtajan, kansanedustaja Jevgeni Fjodorovin näkemyken mukaan lähes koko Venäjän elinkeinoelämä on amerikkalaisten upseerien soluttama vallankaappaushanke. Asiasta kertoi ensimmäisenä Ilta-Sanomat.

Toisaalta kuva ei esitäkään Väyrysen oikeita idänsuhteita vaan se on pikemminkin infosotaa. Ehkä peräti Suomen sisäistä sellaista.

Lehtikuva
Kuvakaappaus NOD-liikkeen www-sivulta, jossa europarlamentaarikko Paavo Väyrynen on samassa kuvassa NOD-liikkeen Suomen koordinaattorina esiintyvän Olga Tshiznik-Kinnusen kanssa. Liikkeen sivujen mukaan kuva on otettu Helsingissä 17. elokuuta 2015. Väyrysen mukaan kuvaa, jossa hänellä kädessään Pyhän Yrjön nauha, on manipuloitu.
Kuvakaappaus NOD-liikkeen www-sivulta, jossa europarlamentaarikko Paavo Väyrynen on samassa kuvassa NOD-liikkeen Suomen koordinaattorina esiintyvän Olga Tshiznik-Kinnusen kanssa. Liikkeen sivujen mukaan kuva on otettu Helsingissä 17. elokuuta 2015. Väyrysen mukaan kuvaa, jossa hänellä kädessään Pyhän Yrjön nauha, on manipuloitu.

Sisäpoliittinen painostus on sekin keksitty ennen Venäjän nykyisten johtajien syntymää. Menetelmän renessanssista nähtiin ensimmäisiä merkkejä jo viime vuosikymmenellä, kun jotkut venäläispoliitikot alkoivat huolestua saamelaisten asemasta Suomessa. Sitten löytyi parempi aihe: lasten huostaanotot, joiden perustelut eivät Suomessa ole julkista tietoa.

Painostus on tehokkaampaa, jos kohdemaassa on suuri ja siellä pitkään asunut venäläisvähemmistö, jolloin voidaan puhua venäläisveljien auttamisesta eli maanmiespolitiikasta. Viron pronssisoturikiista vuonna 2007 oli myös osoitus siitä, että ellei vähemmistöllä ole hoksottimia löytää tarpeeksi ongelmia, voidaan niitä myös järjestää.

Tietojärjestemien häirintä on osoitus siitä, ettei rajaa ”kovien” ja ”pehmeiden” menetelmien välillä oikeastaan ole. Tässäkin kiista Tallinnan pronssipatsaan sijainnista on hyvä esimerkki: Viron tietojärjestelmiin tehtiin laaja palvelunestohyökkäys heti patsaskiistan laannuttua. Eikä mitään näyttöä Venäjän osuudesta tähän hyökkäykseen ole.

Häiritä voi tietysti kaikkia muitakin järjestelmiä, vaikkapa rajavalvontaa.

Sotiminen edustajien välityksellä on ikivanha keksintö, kuten myös paikallisten ”itsepuolustusryhmien” tukeminen tai peräti niiden keksiminen myöhempiä tarpeita varten.

Bolševikeilla oli tästä varhaista kokemusta. Neuvosto-Venäjän joukot hyökkäsivät nimittäin Ukrainaan joulukuussa 1918. Kun Kiovaa hallinnut Direktorio esitti Moskovaan siirtyneelle kansankomissaarien neuvostolle neuvotteluja, kuului vastaus, että mitä te meiltä kyselette. Siellähän sotii Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta.

Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva
Venäläisiä mielenosoittajia ja poliiseja Tallinnassa. Neuvostoaikaisen Pronssisoturi-patsaan siirrosta koskevasta kiistasta syntyneet jännitteet jatkuivat 27. huhtikuuta 2007 Tallinnassa.
Venäläisiä mielenosoittajia ja poliiseja Tallinnassa. Neuvostoaikaisen Pronssisoturi-patsaan siirrosta koskevasta kiistasta syntyneet jännitteet jatkuivat 27. huhtikuuta 2007 Tallinnassa.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat