Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Suomessa yhdysvaltalaisten huippupoliitikkojen vanhempia kutsuttaisiin elintasopakolaisiksi

Ulkomaat
 
Taneli Heikka
Kirjoittaja on toimittaja, viestinnän tutkija ja yrittäjä, joka asuu Washington DC:ssä, Yhdysvalloissa.

Sanat ovat valintoja. Niillä luodaan tulevaisuus, jossa haluamme elää.

Olen kirjoittanut näitä kolumneja puolisentoista vuotta. Olen pohtinut, miltä murroksessa oleva suomalainen talous, politiikka, demokratia ja arkielämä näyttäytyvät täältä Yhdysvalloista, läntisen maailman toisesta nurkasta katsoen.

Välillä olen käyttänyt kovaa kieltä ja vedellyt leveällä pensselillä. Jos se vaikka auttaisi murtautumaan ulos maailmankuvallisista vankiloista, joihin itse itsemme tuomitsemme. Mutta tuskin se kannattaa. Yhdysvalloissa olen oppinut, että tulevaisuuteen kurkottava toiveikas puhe on maailman muuttamisessa paitsi tuloksekkaampaa, myös hauskempaa kaikille.

Kesällä täällä Yhdysvalloissa syntyvä toinen lapsemme ei tule muistamaan Amerikan-ajoistaan mitään. Mutta toivon, että häneen jää itämään yksi henkinen perintö. Olkoon tämä se myös tällä erää viimeisen kolumnin aihe.

Pakolaiskriisin koettelemassa Euroopassa puhutaan toisen polven maahanmuuttajista. Nämä maahanmuuttajien lapset eivät kuulemma sopeudu synnyinmaahansa, ghettoutuvat ja uhkaavat maanosan arvoja ja turvallisuutta.

Yhdysvalloissa samoista ihmisistä käytetään käsitettä ensimmäisen polven amerikkalaiset. Heidän varaansa tämä maa rakentaa tulevaisuutensa ja toivonsa. Pienillä sanavalinnoilla tehtävä ero suomalaiseen ja eurooppalaiseen ilmapiiriin on valtava.

Juuri nyt kaksi ensimmäisen polven amerikkalaista, senaattorit Marco Rubio ja Ted Cruz, ovat vahvasti tyrkyllä republikaanipuolueen presidenttiehdokkaaksi. Kummankin perhetausta on Kuubassa. Suomessa näiden huippupoliitikkojen vanhempia kutsuttaisiin elintasopakolaisiksi (Rubion köyhät vanhemmat) tai poliittisiksi pakolaisiksi (Cruzin menestynyt isä). Täällä he ovat osoituksia amerikkalaisen unelman mahdollisuudesta.

Onko amerikkalainen keskustelu todellakin vain tällaista unelmahöttöä? Ei tietenkään.

Vaalien alla ilmapiiri on kiristynyt. Monet kokevat maahanmuuton ongelmana ja haluavat rakentaa muurin Meksikon rajalle. Presidenttiehdokas Donald Trump haluaa estää kaikkien muslimien maahantulon terrorismipelon vuoksi, ja joukko amerikkalaisia menee hautaan uskoen, että presidentti Barack Obama on kenialainen muslimi.

Taloudellisesti kovat ajat ruokkivat uhkakuvia. Tälle amerikkalaiselle maahanmuuttokritiikille on kuitenkin ominaista myös vahva vastakertomus. Se on hyvin yksinkertainen, mutta vetoava: me olemme kaikki maahanmuuttajia, ja olisi epäamerikkalaista evätä muilta sama mahdollisuus.

Tämä unelma on Yhdysvaltain suurimpia lahjoja maailmalle. Oman kokemukseni mukaan se on myös todellisuutta.

Asumme monikulttuurisella kadulla. Jos kulttuurit olisivat väistämättömällä törmäyskurssilla, tämä olisi ongelmalähiö, jossa autonrenkaat palaisivat ja poliisiautoja kivitettäisiin.

Vastapäätä meitä asuu Egyptistä muuttaneen muslimin ja brittiläis-amerikkalaisen juutalaisnaisen perhe. Toisen naapurimme rouva on Iranin vallankumousta paennut muslimi, mies amerikkalainen. Kolmannessa naapuritalossamme asuu meksikolaisen miehen ja brittinaisen perhe. Me taas olemme, no – suomalaisperhe jonka äiti asui lapsuudessaan Floridassa (”Ahaa, siis oikeastaan te olette amerikkalaisia!”).

Näiden kotien lapset leikkivät keskenään ja puhuvat sekaisin suomea, farsia, espanjaa ja englantia. Vuosien varrella en ole kuullut kenenkään puhuvan heistä toisen polven maahanmuuttajina. He ovat kaikki ensimmäisen polven amerikkalaisia.

Minun on tietysti helppo nähdä asiat optimistisesti. Elämme Yhdysvaltain hyvinvoivan nurkkauksen vauraassa naapurustossa. Kun taloudessa menee hyvin, etnisyys ja uskonnot ovat matalia barrikadeja joiden yli voi liitää sanallisella loikalla: ensimmäisen polven amerikkalaiset. Huonoina aikoina tuo loikka vaatii enemmän rohkeutta.

Kun toinen lapsemme kesällä syntyy, hän on kaikille ensimmäisen polven amerikkalainen. Vaikka palaamme aikanaan Suomeen, toivon, että hän kantaa sydämessään synnyinmaansa arvopohjaa: hänen vanhempansa olivat täällä vain käymässä, mutta syntyessään hän oli heti kotonaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat