Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Euroopan todellisuudet erkanevat

Tiistain terroriteot tulivat lähemmäs suomalaisia kuin Euroopan aiemmat iskut, mutta kokemus yhdestä hyvinvoivasta läntisestä Euroopasta on murentunut.

Ulkomaat
 
Erja Yläjärvi Helsingin Sanomat
Kirjoittaja on HS:n toimituspäällikkö.
Sotilaat vartioivat Brysselin yössä
Sotilaat vartioivat Brysselin yössä
Yön pimennyttyä Brysselin kadut hiljenivät. Väki pysyi kodeissaan yli 30 ihmishenkeä vaatineiden terrori-iskujen jälkeen. Toimittaja, kuvaus ja leikkaus Kalle Koponen

Kaikenvärisiä, kaikennäköisiä, lapsia ja vanhuksia – tungokseen asti ihmisiä rivissä vastassa omaisiaan. Joku itkemässä ilosta nähdessään sukulaisensa. Ilma lentokentän hallissa joka kerta samanlainen, väenpaljoudesta tunkkainen. Yleistä puhemekkalaa, josta ei saa mitään selvää mutta josta heti tietää tulleensa kotiin.

Brysselin lentokenttä Zaventemissa on ollut minulle ja monelle kaupungissa asuvalle suomalaiselle ankkuripaikka, se josta lähdetään ja jonne palataan. Isku sinne on isku kotiin.

Tiistain terroriteot tulivat lähemmäs suomalaisia kuin Euroopan aiemmat iskut, vaikka lähelle meitä ovat tulleet niin Madrid, Lontoo kuin Pariisikin. Maelbeekin metroasema on satojen suomalaisten päivittäisen työmatkan varrella, lentokenttä osa monen viikoittaista arkea.

Pelko eli eilen lukemattomissa suomalaiskodeissa, kun ystäviltä ja omaisilta odotettiin viestiä tilanteesta.

Pelolle ei saa antaa periksi, sanomme me toimittajat usein näiden iskujen jälkeen. Terroristit eivät saa viedä meidän vapauttamme tai he ovat voittaneet.

Näin on helppo sanoa mutta vaikeampi elää todeksi, jos uhka on päivittäinen ja todellinen ja liian lähellä kotia. Sen tietävät Brysselin suomalaisetkin. Iskuihin ja niiden uhkaan tottuu ja ei totu yhtä aikaa. Osa unohtaa asian, osa yrittää elää pelon kanssa.

Vapaus, jota ennen piti itsestäänselvänä, on kuitenkin jo muuttanut muotoaan. Takaraivossa nakertaa tunne siitä, että turvallisuus on mennyt. Pelko on, että elämä muuttuu yhä useammassa eurooppalaisessa kaupungissa samanlaiseksi.

Asuin Brysselissä 2005–2009 ja niistä vuosista suuren osan köyhällä siirtolaistaustaisella alueella Saint-Jossessa. Alueella asui jo tuolloin poliisin arvion mukaan satoja radikalisoituneita muslimeja. Viereisessä Schaerbeekissä ja keskustan toisella puolella Molenbeekissä heitä asui paljon lisää.

Tuolloin kuitenkin halvat ja isot loft-asunnot houkuttelivat alueille vielä jonkin verran paikallisiakin, etenkin nuoria lapsettomia aikuisia.

Jotain toivoa oli vielä ilmassa, vaikka perheelliset keskiluokkaiset kiersivät turvattomiksi koetut korttelit jo kaukaa ja radikalisoitumisesta keskusteltiin mediassakin huolestuneeseen sävyyn. Mutta juuri mitään ei tehty.

Palasin Suomeen vuonna 2009, ja tuon jälkeen tilanne lähiöissä on vain pahentunut vuosi vuodelta. Orastava optimismi katosi ja segregaatio on voimissaan. Tuskin enää muuttaisin samoille alueille.

Bryssel on kaupunki, jota sinne muuttavat suomalaiset yleensä oppivat rakastamaan pikkuhiljaa. Se on sekava ja likainen mutta pääosin silti hyväntahtoinen. Asunnot ovat suomalaiselle isoja, hintataso edullinen, terveydenhoito toimii, etäisyydet ovat lyhyitä. Gettoutuvista kortteleista voi halutessaan pysyä poissa. On ainakin voinut pysyä.

Terroriuhat ja ratsiat ovat olleet pitkään säännöllisiä, mutta aiemmin brysseliläiset ovat koittaneet ajatella ne pois. Vihanneksia markkinoilta, viiniä lähikaupasta – ai tuolla oli terroristiratsia, kappas, mitäs tehtäisiin ruoaksi tänään? Nyt ei enää voi.

Ärsyyntyminen kaupungin pahempiin kortteleihin ja sen huonompiin merkkeihin tuli itselle lähinnä puuskissa. Miksi nämä lehtien palstoilla esitellyt radikaalit saavat olla täällä ilman, että valtio edes yrittää tehdä heille mitään? Miksi on yleisesti tiedossa, että osassa moskeijoista avoimesti propagoidaan Eurooppaa vastaan ja ne moskeijat ovat auki?

Miksi minä naisena vaihdan korkokengät automaattisesti lenkkareihin yöaikaan, että pääsisin tarvittaessa edes juoksemaan kovaa? Kas, Hollannin puolella on alettu pitämään muslimitytöille siveyspartioitakin. Mikseivät poliitikot tee mitään? Mikseivät tee vieläkään?

Huomasin myös pohtivani katujen karmeaa köyhyyttä. Millainen on isommassa mittakaavassa koko Euroopan tulevaisuus, jos se näyttää tältä kuin kotikorttelissa, jossa työtä oli vain harvalla ja jossa monella ei ollut sosiaalitukien lisäksi mitään näkymää? Onko tämä se, mitä oikeasti haluamme?

Nyt jälkeenpäin kotikulmia katsoessa Bryssel ja Belgia kuvastivat jo silloin monia niitä asioita, jotka tällä hetkellä uhkaavat polarisoida koko Eurooppaa. Kokemus yhdestä hyvinvoivasta läntisestä Euroopasta on murentunut nopeasti. Yhä useammassa maassa ja kaupungissa on siirrytty erilaisten rinnakkaistodellisuuksien aikaan. Voimme asua yhdessä kaupungissa tietämättä lainkaan, millaista arkea saman kaupungin tai maan toisella puolella eletään.

Brysselissä yhdessä korttelissa hyväpalkkainen EU-väki keskustelee ylätasolla kansainvälisestä yhteistyöstä. Vain parin kilometrin päässä keskitulo on selvästi alle tuhat euroa kuussa ja vaihtotalous yleinen tapa asioida esimerkiksi parturissa. Paikalliset keskiluokkaiset linnoittautuvat pikkukyliin, joissa maahanmuuttajista ei ole tietoakaan. Paikallinen työväestö lakkoilee, kun tehtaiden työpaikat uhkaavat kadota tai ovat jo kadonneet.

Verot ovat korkeita, koska maksajia on liian vähän ja tukien saajia liikaa, ja veroja vältellään aktiivisesti. Maahanmuuttajia tulee ja menee, kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka paljon. Osa kotoutuu, osa ei.

Pahinta on, että sekä Belgian valtio että Euroopan suurimmat järjestöt näyttävät menettävän otteensa kaupunkien arjesta. On lähinnä irvokasta, että Brysselissä on tällä hetkellä sekä sotilasliitto Naton päämaja että maanosan suurin radikaalien terroristien keskittymä.

Belgian tilanne on niin heikko, että mikä tahansa rikollinen puuha – huumeiden myynti, terrori-iskujen suunnittelu, veronkierto – on helppoa. Viranomaisusko on maassa sen verran hataraa, että kun omaan kotiini murtauduttiin, en edes viitsinyt ilmoittaa poliisille. Sen sijaan sanoin murtautujille rappukäytävässä kohteliaasti ”bonjour” ennen kuin tajusin millä asioilla ovat.

Pahenevien rinnakkaistodellisuuksien arki on uhkakuva, jota useimmat eurooppalaiset eivät halua omakseen. Eurooppalainen sietää kyllä monia asioita yksilönvapauden nimissä – naapuri saa olla vähän erilainen, koska moninaisuus on meille arvo. Mutta juuri tästä syystä jokainen meidän omassa keskuudessamme suunniteltu terrori-isku on kuin meitä syljettäisiin naamalle kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei pidä tunteesta, että meidän moniarvoisuuttamme pidetään pilkkana jossain ihan lähellä, ehkä tuossa oman nurkan takana.

Jos Euroopan kaupunkeihin syntyy laajemmin näitä rinnakkaistodellisuuksia, joita edes poliisi ei enää hallitse, ollaan erittäin epämiellyttävän tulevaisuuden äärellä. Belgia on valtiorakenteiltaan ääritapaus mutta myös Pohjois-Pariisin lähiöt ja osa Lontoon kaupunginosista ovat liukuneet tähän suuntaan. Ruotsissakin keskustellaan tietyistä lähiöistä huolestuneeseen sävyyn.

On vaikeaa välttää ajatusta, että terroristien luomalle pelolle pitäisi ehkä sittenkin antaa edes ajatuksen verran periksi. Ovatko Euroopan maat tehneet polarisoitumiselle ja radikalisoitumiselle tarpeeksi? Jos terroristit voivat kasvaa, elää ja kouluttautua Euroopassa kaikessa rauhassa ja laajassa määrin, mistä se johtuu? Miten se torjutaan muuten kuin hokemalla helppoja ja löysiä iskulauseita?

Euroopalla ei ole varaa vain todeta, että terroristit eivät voi viedä vapauttamme, ja jatkaa sitten arkea niin kuin mitään ei olisikaan.

Vapaus kuuluu myös terrorismin uhreille, eikä heitä saa tulla enempää.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat