Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Neuvostoliiton merkit näkyvät yhä Baltiassa – HS vieraili raunioituneessa sotilastukikohdassa, kolhoosissa ja kirkon korvikkeessa

Ulkomaat
 
Marko Mumm
Skrunda-1 jäi tyhjäksi aavekaupungiksi, kun viimeiset neuvostoarmeijan sotilaat poistuivat Latviasta 1999, kahdeksan vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Skrunda-1 jäi tyhjäksi aavekaupungiksi, kun viimeiset neuvostoarmeijan sotilaat poistuivat Latviasta 1999, kahdeksan vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kuva: Marko Mumm

Skrunda-1/Oisu/Tallinna

Bussipysäkin nimi oli Kombinat, Tehdas. Sen takana metsätien päässä ei ollut tehdasta, vaan salattu pikkukaupunki, Skrunda-1.

Latvialaisen kaupungin asukkaat työskentelivät lähimetsän keskellä ”kanalassa”. Sieltä kantautui radioaalloille kotkotusta muistuttavaa ääntä ja ilmakuvassa se muistutti muodoltaan kolhoosia.

Mikään ei ollut, miltä näytti. ”Kanalassa” ei ollut eläimiä vaan Neuvostoliiton strateginen tutka-asema. Sieltä näki Gotlannin saarelle tai Yhdysvaltojen taivaalle asti. Siellä olisi havaittu, jos Atlantin takaa olisivat nousseet ilmaan ballistiset, mannerten väliset ohjukset.

Täältä alkaa voitto, lukee sotilaiden klubin urheiluhallin seinällä.
Täältä alkaa voitto, lukee sotilaiden klubin urheiluhallin seinällä.

Tutkat kytkettiin pois päältä 31.8.1998, ja seuraavana vuonna viimeiset neuvostoarmeijan sotilaat perheineen poistuivat Skrunda-1:stä. Se tapahtui viisi vuotta myöhemmin kuin muualta Baltiasta, ja kahdeksan vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Nyt kaupungin rautaportti on auki. STOP-merkit ja piikkilanka ovat vain muisto neuvostoarmeijan ajasta.

Vartiokopissa hymyilevä rouva antaa kaupungin kartan: esikunta, sauna, vankila, upseerien klubi, sotilaiden klubi, sairaala, kauppa, päiväkoti. Kymmeniä rakennuksia.

Skrunda-1 on turisteille avoin, mutta omalla vastuulla.
Skrunda-1 on turisteille avoin, mutta omalla vastuulla.

Puiden reunustama tie vie aavekaupunkiin: Kerrostalojen mustien, lasittomien ikkunarivien alla on omenapuutarha, joka notkuu satoa. Talojen kattojen läpi kohoavat norjat koivut.

”Tien oikealla puolen on asuinalue, vasemmalla varuskunta”, opastaa eläkeläinen Ints Folkmanis.

Folkmanis asui neuvostoaikana lähiseudulla, ja häntä häiritsi kuvan häviäminen televisiosta. Siitä alkoi selvitystyö, jonka seurauksena hän pääsi selville tutka-aseman olemassa olosta. Myöhemmin hän avusti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön, Etyjin, tarkkailijoita ja pääsi Skrunda-1:een neuvostoarmeijan vieraana.

”Kasvihuoneista sai salaattia vielä jouluna”, Folkmanis muistaa.

Neuvostoarmeija eli salatussa kaupungissa
Neuvostoarmeija eli salatussa kaupungissa
Viimeiset neuvostoarmeijan sotilaat lähtivät Skrunda-1:stä Länsi-Latviasta syksyllä 1999. Se oli kahdeksan vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Katso, mitä jäi jäljelle.

Kasvihuoneet ovat kadonneet. Sen sijaan ovet varuskunta-alueen vankilaan – kolmeen ikkunattomaan betonikoppiin – ovat auki. Upseeri saattoi joutua sinne esimerkiksi kotiväkivallan vuoksi, Folkmanis sanoo.

Asevelvollisten parakin suurin sali oli yli sadan makuupaikan sotilastupa. Huoneen ikkunoissa on rautaristikot. Sieltä ei yöllä lähdetty pakoon ainakaan ikkunan kautta.

Aurinkoisena sunnuntaipäivänä autiokaupungin teillä kävelevät yksittäiset latvialaiset, liettualaiset ja virolaiset. Monet varmaankin muistavat vielä elävästi sotilaat neuvostoajan kaupunkikuvassa.

Baltia oli Neuvostoliiton eturintamaa, ja Baltian sotilaspiirin pääesikunta oli Riiassa. Eniten sotilaita oli Latviassa. Miehitysmuseon johtajan, Gunārs Nāgelsin, mukaan neuvostoarmeijan palveluksessa oli 1980-luvulla jopa 200 000 ihmistä Latviassa. Osa on jäänyt siviilihenkilöinä maahan.

Neuvostoarmeijan jäljiltä on yhä näkyvillä hylättyjä ohjussiiloja, bunkkereita ja asuinalueita, joita olisi liian kallis korjata tai purkaa. Skrundassa kokonaisuus on poikkeuksellisen eheä.

Skrunda-1:ssä asui noin 1 500 ihmistä, asevelvollisia ja upseereita perheineen. Kun neuvostoarmeija lähti, Skrundan kunnassa ajateltiin, että ihmiset saattaisivat tarvita asuntoja. Mutta ei sinne kukaan halunnut.

Kerrostalon numero 6 ulko-ovessa on revennyt paperilappu, joka ilmoittaa veden loppumisesta 22.10.1999.

Tyhjät asunnot ovat toistensa näköisiä: Ulko-oven vieressä vessa ja kylpyhuone. Asunnoissa on kolme huonetta, vahvat lautalattiat ja lasittomissa ikkunoissa puiset reunukset. Parvekkeille ei enää saa astua.

Vessa vankilan ulkoilupihalla Skrunda-1:ssä.
Vessa vankilan ulkoilupihalla Skrunda-1:ssä.

Joltain on jäänyt vuodesohva, toiselta pöytä, kolmannelta rautakorkoinen saapikas. Luutnantti J. Kondrakov on jättänyt nimikkovaatepuunsa.

”Entiset asukkaat eivät kerro mitään”, sanoo Folkmanis.

Skrunda-1:n entisillä asukkailla oli netissä 3 500 ihmisen keskusteluryhmä. Se sulkeutui viime keväänä, kun eräs matkatoimisto haki sieltä kuvakaappauksia.

Kerrostalojen takana ovat kauppa ja sairaala. Kauppa näyttää pieneltä, ja sairaala epäilyttävän suurelta. Vähän etäämmälle jäävät päiväkoti ja koulu.

Saunan suihkutila Skrunda-1:ssä.
Saunan suihkutila Skrunda-1:ssä.

Tänä vuonna oikea Skrundan kunta luovutti Skrunda-1:n Latvian puolustusministeriölle. Aluetta on alettu käyttää kaupunkisotaharjoituksissa.

Bussipysäkin nimeä ei ole vaihdettu. Se on yhä Kombinat, Tehdas.

 

Mitä tapahtui kolhooseille?

 

Estonian kolhoosista kasvoi Estonia oü
Estonian kolhoosista kasvoi Estonia oü

Kolhoosi Estonian punatiilisestä pääkonttorista Keski-Virossa, Oisun kylässä, johdetaan nyt maidon suurtuottajaa Estonia oü:tä. Alaovella vieraan ottaa vastaan patsas, Heino Marrandi, kolhoosin johtaja vuosina 1949–1989.

Yläkerrassa työskentelee kolhoosin johtajan poika, Jaanus Marrandi. Hän kuuluu Estonia oü:n hallitukseen ja pääomistajiin.

”Kolhoosi oli taimi, josta Estonia on kasvanut”, Marrandi sanoo.

Estoniaa ei Viron itsenäistymisen palautuksen yhteydessä pilkottu pienemmiksi maatiloiksi ajan hengen mukaan.

”Meitä nimiteltiin punaparoneiksi”, Marrandi muistelee.

Kilpailussa jäivät henkiin Estonian kaltaiset suurtuottajat. Estonia on 200 osakkaan maataloustuotantoyhtiö, joka kuuluu pääasiassa kuudelle omistajalle. Numerot kertovat sen vaikuttavasta koosta:

10 000 hehtaaria viljelyalaa

2 310 lypsylehmää

2 000 hiehoa

650 härkää

Suomessa suurimmilla tiloilla on 700 lehmää, vertaa Estonian suomalainen karjankasvatuksen johtaja Maria Fadeeva.

Monissa paikoissa Viron, Latvian ja Liettuan maaseudulla neuvostoajan kolhoosien jäljet näkyvät yhä tyhjinä suurnavettoina ja autiokerrostaloina peltojen reunoilla.

Kolhoosi oli muodollisesti työntekijöidensä omistama osuustila. Käytännössä valtio saneli, mitä karjaa tai viljaa kasvatetaan ja kuinka paljon. Maito, liha ja sato kuului suurelle neuvostovaltiolle.

Kolhoosit perustettiin Josif Stalinin diktatuurin aikana, kun maanviljelijät pakotettiin tuomaan eläimensä yhteisnavettaan ja luovuttamaan peltonsa yhteiseen käyttöön. Tarkoitus oli poistaa omistava luokka, ottaa tilallisilta omaisuus ja murtaa vastarinta.

Baltiassa kolhoosien perustaminen onnistui vasta sen jälkeen, kun tuhansia maaseudun asukkaita oli maaliskuun viimeisellä viikolla vuonna 1949 joukkokyyditetty karjavaunuilla Siperiaan.

Huhtikuun ensimmäisellä viikolla 1949 Keski-Virossa perustettiin kolhoosi nimeltä Stalinistinen tie, joka vaihtoi nimensä myöhemmin Estoniaksi. Sen ytimen muodostivat Retlan kylän isännät. Kylä säästyi kyydityksiltä, mikä koitui Estonian vahvuudeksi.

Monissa kolhooseissa johtajaksi nimettiin kommunistisen puolueen aktivisteja, joille maatalous oli vierasta. Monet ryyppäsivät ja moraali rapisi nopeasti, kuvaa Estonia oü:n toimitusjohtaja Ain Aasa.

”Stalinistista tietä” alkoi johtaa Heino Marrandi, paikallisen 70-hehtaarisen maatilan entinen isäntä.

Estonia oü:n hallituksen kokoushuone on kuin suoraan Neuvostoliitosta. Huoneen keskellä on pitkä, T:n muotoinen, pöytä, jonka leveässä päädyssä on johtajan tuoli.

”Kaikki rahat sijoitettiin tuotantoon”, toimitusjohtaja Ain Aasa sanoo.

Siksi toimisto jäi ennalleen.

Päätöksiä ei enää sanella pöydän päästä. Neuvostoajan henkisenä perintönä joitakin työntekijöitä painaa aloitekyvyn puute.

”Uuden teknologian avulla työtapojen muuttaminen on ollut mahdollista”, Aasa sanoo.

Kokoushuoneen seinällä kehystetyt kunniakirjat kertovat tuotannon ennätyksistä alkaen 1985.

”Nykyään tavoite ei ole ennätys, vaan taloudellinen tulos”, sanoo Aasa.

Uusi ennätys on tosin tänäkin vuonna edessä: Tilan lehmät lypsävät keskimäärin 10 500 kiloa vuodessa ja 34 kiloa vuorokaudessa, Fadeeva sanoo.

Määrä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1985, vaikka työntekijöitä on kymmenesosa silloisesta.

Estonian kaltaisten yhtiöiden vuoksi maidontuotanto on Virossa Euroopan huippua. Samankaltaisia maidon suurtuottajia on Virossa Marrandin mukaan noin kymmenen. Osa on perustettu entisten kolhoosien paikoille, osa kasvanut yksityistetyistä maatiloista.

Neuvostoaikana kolhoosi oli paljon muutakin kuin tuotantotila. Pääkonttorin naapurissa on kolhoosin kulttuuritalo näyttämöineen, tyhjä liikuntakeskus uimahalleineen. Koulu ja päiväkotikin olivat kolhoosin rakentamia.

Eniten työtunteja tehneet oppilaat saivat ensimmäisenä koulupäivänä valita lahjan eteishallin pöydältä.

”Minä sain uimaräpylät”, muistelee Marrandi.

”Ja minä kameralaukun”, Aasa sanoo.

Kummallakaan ei silti ole ikävä menneeseen.

”Kehitys on ollut mahdollista vain avoimessa yhteiskunnassa”, sanoo Marrandi.

Parhaillaan maidon tuottajia koettelevat Venäjän pakotteet.

”Jos tilanne on sellainen, että vaihtoehtona on itsenäisyys, valitsemme tietenkin itsenäisyyden”, sanoo Marrandi.

”Selviämme tästäkin kriisistä. Olemme ylittäneet kaikenlaisia vaikeita aikoja.”

 

Ateistinen Neuvostoliitto

 

Onnenpalatsi voitti kirkon
Onnenpalatsi voitti kirkon

Onnenpalatsiin, kiitos.

Kun kertoo Viron pääkaupungissa Tallinnassa taksikuskille tällaisen osoitteen, kuski ymmärtää, että matkan kohde on maistraatti, perekonnaseisuamet.

Morsiamet valkeissa mekoissaan liitelevät juhlaväen saattelemina Pärnu maantie 67:n ovesta sisään ja ulos. Lehmuksen alla odottaa tänäkin keskipäivänä pari limusiinia.

Ateistinen Neuvostoliitto hajosi 25 vuotta sitten, ja Viro palautti itsenäisyytensä, mutta hääparit eivät palanneet kirkkoihin eikä Viro luterilaiseksi. Alle kymmenesosa virolaisista kuuluu nykyään evankelisluterilaiseen seurakuntaan.

Marko Mumm
Onnenpalatsi oli alunperin huvila, jonka suunnittelivat suomalaiset arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen.
Onnenpalatsi oli alunperin huvila, jonka suunnittelivat suomalaiset arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen.

Heike Viita ja Siim Lille saapuvat viuhkalla koristetulla Audilla. Heille valinta kirkon ja Onnenpalatsin välillä oli selvä.

”Meitä ei ole kastettu, emmekä käyneet ripillä. Kirkossa on tietysti kauniimpaa, mutta on täälläkin kaunista”, Heike Viita sanoo.

Onnenpalatsissa katto on korkealla, seinät vaaleita, ikkunoissa vitraasit.

”Kunnioitusta herättävä”, sanoo morsian.

Päivä on liian tärkeä pidempiin puheisiin. Hääparilla on kuvaussessio ennen vihkimistä.

Neuvostoliitossa kirkollisille toimituksille kehitettiin maalliset vastineet. Niitä alettiin soveltaa erityisesti Virossa, jossa luterilainen kirkko liittyi kansalliseen identiteettiin, sanoo aiheesta väitellyt pappi Hannele Päiviö Tallinnan suomalaisesta seurakunnasta.

”Viro oli samanlainen luterilainen valtio kuin Suomi ennen toista maailmansotaa”, sanoo Päiviö.

Neuvostoaikana kirkollisista siirtymäriiteistä jätettiin jäljelle kuori, ihmisille rakkaat tavat ja perinteet, mutta ilman uskontoa. Ateismia opetettiin kouluissa ja nuorten kesäpäivillä, jotka näyttivät ulkoisesti rippileireiltä. Avioliittoon vihkiminen siirtyi Onnenpalatsiin, joka muistuttaa kirkkoa.

Käytännön tarpeet ohjasivat usein valintoja.

”Jos otti kirkollisen vihkimisen saattoi menettää työpaikan”, Päiviö sanoo.

Siviilivihkimisen valinnut nuori pari taas saattoi saada oman asunnon.

Kirkollisten joulupyhien aikaan yliopistossa oli tenttikausi, ja töissä erityisen paljon tehtäviä. Joillakin paikkakunnilla rehtori saattoi vahtia joulukirkon edessä ja kirjata muistiin koululaisten nimet. Seurauksena oli huono numero käytöksessä.

Virossa uskonnon opetus ei ole palannut koulujen pakollisten aineiden opetusohjelmaan sen jälkeen, kun Josif Stalin lopetti sen.

Stalinin vainojen jälkeen 1950-luvulla Neuvostoliiton uudistusmielinen johtaja Nikita Hruštšev johti uskonnon vastaista kampanjointia. Moderni Neuvostoliitto vannoi tieteellisen marksismin ja darwinismin nimiin.

”Kirkkoa pidettiin vanhakantaisena jäänteenä. Virossa se nimettiin baltiansaksalaisten riistäjien kirkoksi”, sanoo Päiviö.

Käsitys on edelleen yleinen Virossa.

Onnenpalatsin pienen salin stereoissa alkaa soida häämarssi urkujen säestyksellä.

Morsian ja sulhanen kävelevät salin keskeltä päätyyn ja pysähtyvät pitkän pöydän ääressä, jossa heitä odottaa maistraatin virkailija. Hän on ammattimainen puheen pitäjä, Oksana Iin.

”...Olemme kuulleet legendoja, että jokaiselle on olemassa puuttuva puolisko. Kaikilla ei ole onni löytää sitä...”

Muutaman minuutin pitkä puhe päättyy kysymykseen kummallekin vuorollaan:

”Nyt, arvoisa Siim, haluatteko solmia laillisen avioliiton ja ottaa lailliseksi puolisoksenne Heiken.”

”Kyllä.”

Hiljaisuuden katkaisee kehotus suudelmaan, ja aplodit.

Onnenpalatsista poistuvat Heike ja Siim Lille. Ulkoportaalla pari pysähtyy kuvaan vieraidensa keskellä.

Seuraava morsian valkoisessa liitää sillä välin ovesta sisään.

Erot, kuolemat, syntymät ja nimen muutokset rekisteröidään saman talon toimistopuolella. Alunperin kivinen jugend-rakennus oli huonekalutehtaan omistajan Alexander Martin Lutherin huvila.

”On totta, että Onnenpalatsi on neuvostoajan jäänne. Mutta kaikki, mikä on neuvostoajalta, ei ole huonoa”, sanoo maistraatin toimiston johtaja Karin Kask.

”Onneksi talo ehdittiin remontoida 1980-luvulla neuvostoaikana. Nyt se olisi hyvin kallista.”

Kask on pyrkinyt kehittämään maistraattia. Viisitoista vuotta sitten, eli Viron itsenäisyyden aikana, Tallinnan kaupunki alkoi järjestää yhdessä maistraatin kanssa myös juhlallisia nimenantotilaisuuksia.

Seuraavan kerran 6. lokakuuta kaupungin johto jakaa uusille vauvoille todistuksia raatihuoneessa vanhassakaupungissa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat