Apua on vaikea viedä väkisin

BRYSSEL. Myanmar tarvitsee apua, ja avuntarjoajia riittää.

Ongelmana on tulppa siinä välissä. Myanmarin diktatuurihallitus ei halua päästää apua ja avustustyöntekijöitä maahan.

Eikö apua voi sitten viedä vaikka väkisin?

Ei, koska pakkoavulla voi olla ikävät seuraukset.

Kansainvälinen oikeus lähtee valtion suvereniteetista eli itsemääräämisoikeudesta. Sen mukaan Myanmarillakin on valta päättää siitä, ketä ja mitä se alueelleen päästää.

Suvereniteetin ensisijaisuutta on kuitenkin yritetty haastaa jo 1800-luvulta lähtien. Tämän näkemyksen mukaan muilla valtiolla on oikeus – jopa velvollisuus – toimia, jos ihmishenget ovat vakavassa vaarassa kolmannessa maassa.

Humanitäärinen väliintulo (humanitarian intervention) vaatii kuitenkin kansainvälistä yhteisymmärrystä.

Käytännössä tämä edellyttää YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä. Sitä ei ole luvassa Myanmarin tapauksessa, koska muun muassa Kiinan mukaan luonnonkatastrofit eivät kuulu turvallisuusneuvostolle.

Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner vaati keskiviikkona, että Myanmariin sovelletaan YK:n suojeluvastuulauseketta.

YK-kokouksen päätösasiakirjaan 2005 noussut suojeluvastuu (responsibility to protect eli R2P) velvoittaa jäsenmaat suojelemaan kolmannen maan kansalaisia, mikäli kyseinen maa ei tähän itse pysty.

Lääkärit ilman rajoja -järjestön perustajana tunnettu Kouchner on saanut vaatimukselleen tukea lähinnä vain Yhdysvalloista ja Britanniasta. Yksi syy on se, että suojeluvastuu ei kata luonnonmullistuksia.

Lisäksi YK:n päätös vuodelta 1991 toteaa, että humanitaarista apua voidaan antaa vain, jos avunsaajavaltio tämän hyväksyy.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi