Entinen upseeri perusti järjestön kertomaan väkivallasta Palestiinassa

Entinen Israelin armeijan upseeri perusti järjestön, joka kertoo miehittäjän väkivallasta Palestiinassa

"Too much hope." Liikaa toivoa.

Näin kommentoi Jerusalemissa asuva ihmisoikeusaktivisti, Israelin armeijan ex-upseeri Yehuda Shaul, 25, nähtyään suomalaisen dokumenttielokuvan, jossa käsitellään Lähi-idän arkipäivää Israelin miehittämässä Hebronissa.

Shaul on paitsi yksi elokuvan päähenkilöistä myös Breaking the Silence -järjestön toimitusjohtaja.

Hänen jo armeija-aikanaan, vuosikymmenen alkupuolella, aloittamansa projektin tarkoituksena on kertoa maailmalle ja israelilaisille, mikä on palestiinalaisten maksama hinta luvatun maan 40 vuotta jatkuneesta miehityksestä.

"Israelissa on aivan mahdollista elää välittämättä siitä, mitä Länsirannalla on meneillään", Shaul sanoo.

Yehuda Shaul on Yhdysvalloista ja Kanadasta Jerusalemiin muuttaneiden ortodoksijuutalaisten perillinen, joka 18-vuotiaana meni lukiosta armeijaan integroituakseen israelilaiseen yhteiskuntaan.

"Ainoa kysymykseni aloittaessani kolmevuotisen asepalveluksen oli, pääsenkö eliittijoukkoihin. Kun vietti viikkoja parakissa, jossa vuorokauden kohokohdat olivat nukkuminen, ruokailu ja satunnainen mahdollisuus riisua saappaansa, kranaattituli tuntui jännittävältä. Sitä ampui minne käskettiin. Vastasi tuleen ajattelematta, että saattoi osua lapseen. Auton yli ajaminen tankilla oli hauskaa muutaman kerran. Mielivaltaisesti lunastettujen autojen avainten keräilemisestä tuli joillekin harrastus."

"Aluksi luulin olevani hyvien puolella. Mutta lakattuani ajattelemasta kuin sotilas tai kuin sotapeleistä innostunut videopommittaja tilanne alkoikin tuntua pahalta."

Viimeinen niitti oli, kun 16-vuotias palestiinalaispoika tapettiin ampumalla käsin kuorituilla kumiluodeilla - ja jälkeenpäin sille naurettiin.

"En voinut uskoa, mitä näin ja kuulin", Shaul sanoo hiljaa. "Seisoin peilin edessä näkemättä sarvia sen enempää omassa kuin armeijatovereidenkaan päässä ja ajattelin, että jotain on pakko tehdä."

"Ylempien upseerien logiikka tuntui olevan se, että ellei palestiinalaislapsia opeteta miehittäjän tavoille kyllin varhain ja ankarasti, heistä tulee itsemurhapommittajia. Minusta asia on täsmälleen päinvastoin. Ainoa mahdollisuus on antaa anteeksi."

Shaul hakeutui upseerikoulutukseen sanojensa mukaan siksi, että miehittäjissä olisi enemmän ajattelevia ihmisiä ja vähemmän brutaaleja hyväksikäyttäjiä.

Hän viettikin valtaosan palvelusajasta yksikössä, jossa oli koulutettuja ja vasemmistolaisesti ajattelevia vapaaehtoistyöntekijöitä ja kansalaisaktivisteja. Kun Shaul avasi suunsa, hän huomasi ettei ollut huonoine omatuntoineen yksin.

Moni israelilainen sotilas kärsi salaa siitä, että joutui häätämään palestiinalaisia kodeistaan ja lapsia kouluistaan, tönimään konepistooleilla ja seisottamaan terroristeiksi epäiltyjä miehiä, joskus pelkkiä poikia, silmät sidottuina tunnista toiseen.

Monen mielestä oli järjetöntä polttaa miehitetyn alueen kauppoja ja lääkäriasemia. Tai vahtia, että perheet kulkivat koteihinsa katon kautta, koska kaikki liikenne kadun puolella oli kielletty.

Shaul otti valokuvia näkemistään tilanteista ja kehotti tovereitaan tekemään samoin.

Nimettömien sotilaiden kuvista koottiin ensimmäinen Breaking the Silence -näyttely, jonka karut näkymät saivat lisää todistusvoimaa peitetyin kasvoin esitetyistä, videolle kuvatuista kertomuksista.

Ne on koottu myös kirjasiksi, joissa puhutaan vihan kierteestä, jatkuvasta pelosta, tavaksi muuttuneesta väkivallasta, perusteettomasta tuhoamisesta, kidutuksista, nöyryytyksistä, aggressiivisista kotietsinnöistä, ihmiskilvistä ja itsemurhapommittajista, yhteenotoista katusuluilla ja tarkistuspisteissä.

"Kuvat eivät ole lainkaan pahimmasta päästä, sillä emme usko siitä olevan hyötyä, että näkee runneltuja ruumiita tai niiden häpäisemistä", Shaul toteaa. "Haluamme lisätä ymmärrystä, emme torjuntaa."

Lakonisen kerronnan alta voi kuitenkin lukea järkytystä, syyllisyyttä, häpeää ja katumusta.

"Emme voi palata ajassa taaksepäin ja tehdä toisin. Mutta voimme kantaa vastuuta edes nyt."

Ensimmäinen näyttely kesäkuussa 2004 koottiin Shaulin mukaan viidessä minuutissa. Mukana oli 64 sotilaan ottamia kuvia Hebronista.

"Olimme tottuneempia käyttämään konepistooleita kuin laatimaan lehdistötiedotteita, ja kuitenkin maan jokainen uutiskanava oli avajaisissa. Kuukaudessa näyttelyn näki 7000 ihmistä: parlamentin jäseniä, koululaisia, sotilaita..."

Poliittinen reaktio oli Shaulille pettymys.

"Poliitikot ovat kyynisiä. Mutta vastikään saimme Israelin tärkeimmän ihmisoikeuspalkinnon, josta olen hyvin iloinen."

Tähän mennessä Breaking the Silence on tallentanut lähes 600 toisen intifadan aikana Israelin armeijassa palvelleen sotilaan kertomukset.

Järjestö organisoi luentoja ja järjestää opastettuja kierroksia Hebronissa. Projekti kiertää nyt myös Euroopassa.

Toimintaa rahoittavat niin yksityishenkilöt kuin juutalaiset järjestötkin. Vaikka asia on arka etenkin armeijalle, veteraaniupseerien ja heidän todistustensa yli ei niin vain kävellä.

Yehuda Shaul on pidätetty useita kertoja kuulusteltavaksi. Velvollisuutensa täyttäneenä veteraanina, "joka teki mitä käskettiin", hän katsoo kuitenkin olevansa kohtalaisen hyvässä turvassa.

"Mikäli israelilainen media hoitaisi hommansa, projektiamme ei tarvittaisi. Mutta se esittää miehityksestä vain yhden version."

"Kun palestiinalaiset kertovat, mitä on elää miehitetyllä alueella, heitä ei kuulla. Jos maan oman armeijan upseerit kertovat, miten asia on, kukaan ei voi sanoa, että sellaista ei tapahtunut."

Miehitys Palestiinassa on jatkunut niin pitkään, että yli kolmasosa israelilaisista miehistä on osallistunut siihen.

Suurin osa vaikenee edelleen.

"Edessä on vielä paljon enemmän kuin suomalaisessa dokumentissa näytetty kohtaaminen, anteeksipyyntö ja anteeksianto, ennen kuin on sijaa toivolle", Yehuda Shaul sanoo.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi