Joukkojen piina puuduttaa, yksilön kohtalo koskettaa

Mitä suuremmiksi kasvavat luvut Japanin katastrofista, sitä vaikeampi meidän on käsittää niitä.

Sillä, kuinka paljon kärsimystä voimme ottaa vastaan, on rajansa – hyvin matalalla.

Oregonin yliopiston psykologi Paul Slovic on antanut ilmiölle nimen: psyykkinen puutuminen. Hänen mukaansa me pystymme eläytymään muutaman ihmisen kovaan kohtaloon mutta kymmenentuhatta kuollutta on liikaa surtavaksi. Yksilöiden "hämärtyminen" voi alkaa jo kahdesta, arvelee Slovac.

Siksi hyväntekeväisyysalan järjestöt käyttävät usein yhden lapsen kuvaa ja tarinaa.

Murheellinen kertomus saa ihmiset antamaan rahaa silloinkin, kun sen sankari ei edes ole ihminen. Esimerkiksi vuonna 2002 julkisuudessa esiintyi koira, joka oli jäänyt tuuliajolle laivaan Havaijin vesille. Yleisö lahjoitti sen pelastamiseksi yli 33 000 euroa.

Voisi siis kuvitella, että kampanjoiden suunnittelijoiden kannattaisi nostaa esiin vaikkapa yksi nälkää näkevä.

Kannattaisiko osoittaa tilastoin, kuinka monia ihmisiä nälkä piinaa? Ei. Näin osoitti taannoin Pennsylvanian yliopiston markkinoinnin professori Deborah Small kollegoineen.

Yhdessä kokeessa he näyttivät ihmisille havainnollisia tilastoja Afrikan ruokapulasta. Toisessa he kertoivat Rokiasta, 7-vuotiaasta malilaisesta tytöstä, joka oli nääntymässä nälkään. Kolmannessa he esittivät molemmat aineistot.

Koehenkilöt olivat halukkaimpia auttamaan silloin, kun olivat tutustuneet vain Rokian kohtaloon. Heidän kiinnostuksensa kuitenkin lopahti, kun tutkijat näyttivät tytön tarinan tueksi tilastoja.

Tutkimuksista kertoi sanomalehti Guardian.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi